With a voice of singing declare ye this!

Toiveeni päästä laulamaan myös uutta musiikkia lähinnä romantillisen ja barokin lisäksi kuultiin, aloitan tasokkaassa (haha, ainakin vielä toistaiseksi ennen kuin minä sinne menen) kamarikuorossa joka kokoontuu muutaman kerran vuodessa periodeittain. Mahtavaa, olen aivan täpinöissäni!

täältä

Päivä oli suurimmaksi osaksi sateinen, ja mikäs sen sopivampaa kun ohjelmassa oli reilut kuusi tuntia laulamista sisätiloissa. Lähdin kymmenen jälkeen laulajien kokoontumisajoihin. Kesken bussimatkan keskustaan kuuluu jostain: “No moi! Moi…Haloo…” Meni hetki ennen kuin tajusin että ääni kuului kassistani. Puhelin oli soittanut itsekseen ystävälleni ja joogaohjaajalleni, jota en onneksi herättänyt. Kaiken huipuksi kaiutinkin oli mennyt päälle enkä osannut ottaa sitä pois. Kanssamatkustajat kiittelivät. Älysin sentään sulkea linjan ja soittaa perään.

Löysin paikan hyvin ja totesin taas miten kiva on tulla porukkaan johon oikeasti otetaan mukaan. Päivä on ollut täynnä ystävällisiä kyselyjä siitä miten olen viihtynyt ja mitä tykkään ohjelmasta ja jengistä ja meiningistä ylipäätään. Edellisessä kuorossa olisin ehtinyt taukojen aikana lukea jo pienen kirjaston, ei nimittäin pelkoa että kukaan olisi vahingossakaan tullut edes kohteliaisuudesta juttelemaan. Se siitä hyvästä hengestä. En tajua miten jaksoin sitä niin kauan. O kiteytti sen aika hyvin – että sitä yritti ensin muuttaa itseään jotta olisi sopinut paremmin porukkaan, kunnes tajusi että hommahan menee väärin päin: Porukan pitäisi mukautua uuteen ihmiseen, ei ihmisen porukkaan.

Aloitimme päivän kieli solmussa. Ohjelmistossa on nimittäin eräs venäjänkielinen kappale. Kuorossamme on muutama venäjää varsin oivasti taitava, ja vaikka kirjoitin nuottiin sanojen ylle ohjeita kuinka, menivät shuhu-ässät ja zzzoinnilliset ja zzzoinnilliset szhuhu-ässät sekaisin jatkuvasti. Ja miten muka kahdeksasosanuotin aikana ehtii laulaa neljä konsonanttia perätysten ja vielä jonkin vokaalin?! Kivat niille jotka pystyvät.

Tajusin saavani jonkinlaista terapiaa Palmgrenin säveltämästä laulusta Suru. Sanat ovat Selim Sorthanin runosta jonka on suomentanut Leino. Palmgrenin suhteellisen harva satsi ja sopivan yksinkertainen sävelkieli yhdessä kauniiden mutta murheellisten sanojen kanssa tuntuivat sopivan viime aikoina käsittelemiini aatoksiin. Ohessa runon sanat:

Yön viileä tuulonen tullos’ oi

pyyhkiös kyynel mun poskeni pois.

Maan himmeän lintunen laula oi,

murheet mieltäni ahdistaa.

Veen läikkä lempeä lyö, tuudi oi,

rauhaan riemut jo rauenneet.

Sanoissa on kaksi minuun vetoavaa asiaa – pieni lintu ja vesi. Mitähän Freud siitä sanoisi?! On muuten kiva oppia tuntemaan uutta ohjelmistoa, aikaisemmissa kuoroissa kun ainakin minun aikanani usein turvauduttiin tuttuun ja turvalliseen, joka vuosien saatossa alkoi kyllästyttää, etenkin kun se tuttu ja turvallinen vedettiin vähän sinnepäin… No, olen ehkä liian ankara, mutta vaikkei päälle päin uskoisi, sen verran minussakin on järjestelmällisyyttä että valitsen kahdesta pahasta mieluummin pikkutarkan työnteon jos toinen vaihtoehto on läpiveto kerran tai pari ennen lavalle menoa.

Takaisin ohjelmistoon, jossa on myös pari Tsaikovskin säveltämää lyhyehköä hengellistä biisiä. Onneksi niitä ei käsitelty samalla pieteetillä kuin Palmgrenin, tuon Pohjolan Chopinin teoksia, sillä täytyy myöntää että se pieni hiven kristillisyyttä, mikä minussa vielä toistaiseksi elää, ei jaksa roihahtaa liekkiin kun sanat ovat lähinnä “kiitos, kiitos kun annat auringon meille paistaa ja lintuin visertää”. Suvivirsi siitä tulee mieleen, huh! Ja sitäkin laulaisin ehkä mieluummin, olkoon säveltäjä muutoin kuinka kuuluisa tahansa. Tosin siinä missä tämä kiitoslaulu vielä menetteli, olin järkyttynyt erään Eino Leinon suomentaman runon sanoista (myöskin herra Tsaikkarin sävellykseen). Suhtaudun aina kalsaasti teksteihin joissa Jeesusta ylistetään pelkkää hyvää ikinä tehneenä ja Juudasta pidetään pahuuden ruumiillistumana. Siksi seuraava runonpätkä ei saa minulta pointsin pointsia:

Kasvatti Jeesus ruususen

ol’ armas aika lapsuuden

hän sitä hoiti hellästi

se kukat kauniit kantavi.

Mutt’ Juudas poikaparven tuo

se ryntää kukkakummun luo

ja ryöstää kaikki ruusut pois

kuin syksyn viima käynyt ois.

Mist’ otat nyt sä seppelruusut?

Jo pilkkaa Juudas joukkoineen.

“Heititte piikit kuitenkin”

laps’ lausui äänin lempein.

Paljailla ruusupiikeillään

he seppelöivät armaan pään

ja kaarsi valko-otsan tuon

ei ruusut ruskeat

vaan hurmeen vuo.

Karut sanat, ei voi muuta sanoa. Kai sankarimyytti kuului tuon ajan taiteeseen lajista riippumatta, tror jag, mutta jossain tulee raja vastaan ja pohja se on miunkii säkissäin. Valitettavasti en löytänyt alkuperäisen sanoittajan nimeä mistään. Inhimillisten piirteiden vertaaminen semijumalallisiin on niin… No, tekopyhää. Ja olihan Juudas kuitenkin Jessen opetuslapsi herra ties kuinka kauan, ja kielsihän se Pietarikin Jeesuksen, jos nyt aivan tarkkoja ollaan. Sitä paitsi jos koko ristiinnaulitsemishässäkkä oli ennalta määrätty, mitä sen on väliä kuka kavaltaja on? Ihmettelen tätä nyt aivan oikeasti, en suinkaan rienaamistarkoituksessa. Noh. Hepreankielessä sana kavaltaa voi (Wikipedian mukaan) tarkoittaa myös luovuttamista, joten Juudaksen evankeliumin tulkinnan mukaan Juudas ei olisikaan kavaltanut vaan luovuttanut Jeesuksen tämän omasta pyynnöstä. Apostolien teoissa Juudas “suistui alas ja pakahtui keskeltä, niin että kaikki hänen sisälmyksensä valuivat ulos” (Ap.t. 1:18), Matteuksen evankeliumin mukaan hän “viskasi hopearahat temppeliin, lähti sieltä, meni pois ja hirttäytyi” (Matt. 27:5), niin että eiköhän Iskariotin hemmo ole jo anyways lähteestä riippumatta rangaistuksensa saanut.

Päivä päättyi Brahmsiin. Partsikanlukutaitoni on kadonnut sinne missä chilipippuri kasvaa, on muka taas niin vaikeaa lukea kahdelle neliääniselle kuorolle kirjoitettua matskua. Olisi vaan pitänyt mennä sinne partituurinsoiton kurssille silloin kun olisi ollut mahdollisuus eikä ajatella että sitten joskus, se sitten joskus kun ei ole vieläkään tullut.

Kotimatkalla Esko kysyi mitä mieltä olen ollut. Yritin olla menneisyydelleni diplomaattinen ja sanoa että aiemmissa kuoroissani on johdettu enemmän intuitiolla – puolensa toki siinäkin, mutta… Itse olen enemmän tarkemman työn kuin arpomisen ystävä. Intuitiivisella, tunnelähtöisellä johtamisella voidaan saada valtavan upeita tuloksia jos kaikki menee nappiin, mutta painotus on sanalla jos, ja valitettavasti niin tapahtuu kuitenkin varsin harvoin. Tarkan työn johtamisella ei välttämättä aina saavuteta samaa tunnelatausta kuin tunnepitoisemmalla lähestymistavalla, mutta varmempi työskentelytapa se on varmasti, ja vähemmän stressaava kaikin puolin. Sitä paitsi tarkka työ ei millään tapaa poissulje tunnelatauksen saavuttamista, se riippuu niin monista seikoista… Lisäksi on tyylisuuntia joissa sinne päin ei kerta kaikkiaan riitä, vaan tarvitaan tyylituntemuksen tarkkaa käyttöä jotta voidaan puhua edes jokseenkin oikeasta tulkinnasta. Voi että, kuinka odotankaan ekaa periodia uudessa kuorossa!