Checking in 7.8.2007
Tältä näyttää nykyajan hullu, naureskelin itsekseni aamulla peilin ääressä. Kävelin koko matkan, mikä nyt ei ole kummoinen saavutus, mutta hellepäivän alussa reppuineni kapsäkkeineni se oli kuitenkin hikistä.
Minut vastaanotti vanhempi mieshoitaja. En tiedä huomasiko hän että olin niin jännittynyt että käteni tärisivät – ja tärisevät yhä.
Purin jo tavarani ja odotan yhä hoitajaa jonka pitäisi esitellä minulle osasto. Ehkä hän on omahoitajani, luulisin ainakin. On lähinnä kummallista olla täällä. Yritän uskoa että tämä on minulle hyväksi.
Kyselyikä 8.8.2007
BDI 24 pistettä
BAI 16 pistettä
Mietittyä:
Mistä tuli se ahdistus jonka vuoksi olen täällä? Mitä sille voidaan tehdä täällä? Miten täällä oloni parantaa vointini? Miksi?
Numeroita
Vuodessa on 12 kuukautta
Kuukaudessa on 4 viikkoa
Viikossa on 7 päivää
Päivässä on 24 tuntia
Tunnissa on 60 minuuttia
Minuutissa on 60 sekuntia
Olen ollut täällä 36 tuntia. Lääkäri puhui 2-3 viikon hoitojaksosta. Se tietää (2 tai 3) * 7 päivää, (2 tai 3) * 7 * 24 tuntia… Parempi olla laskematta pitemmälle. Yoshimin tapaaminen helpotti, olo on muuten tylsistyneen alakulon vallassa.
Mietin, hakeako syksyllä töitä. Pianotuntien antamisen voisin vihdoin aloittaa, jos oppilaani ovat yhä kiinnostuneita. Nyt Calvinon pariin. Öitä.
Kirjoja 9.8.2007
Tänään oli tiimi. Sovimme noin 2-3 viikon hoitojaksosta, kotona vietettävistä öistä ja rentoutuksesta fyssarin kanssa. Uskaltauduin ehdottamaan päiväosastojaksoa Lapparissa tämän jälkeen. Siellä on tosin kakkoshoitajani ykköseltä Sirpan kanssa joten en ole varma palaisiko siellä käämit… No, Eevan ja Sirpan kanssa sen ehkä kestäisi.
Kävin kirjastossa, en pysty keskittymään Calvinoon ja palautin sen. Tilalle otin helppolukuisempaa (piti lainata Hesseä ja Christietä tällä kertaa. Jäipä taas):
Guène, Faïza: Hällä väliä huomisella. 15-vuotiaan arabiteinin kyynistä elämänasennetta Pariisin lähiöstä. Olen yli puolen välin.
Härkönen, A-L: Terveisiä pallomerestä. Kolumneja. Jaksanen keskittyä.
Kertész, Imre: Lopetus. Auschwitzissä syntynyt B. tekee itsemurhan. Jäljelle jääneet tutkivat, miksi.
Krohn, Leena: Mehiläispaviljonki. “Entinen sielullisesti sairaiden vastaanottoasema”, luki takakannessa. Tarinointia hulluista, arvelen. Kelpaa. Ja sopiikin vielä.
See, Carolyn: Kätevä mies. Kirjan alussa saavutaan Pariisiin. Olen ylpeä siitä että tiedän edes jonkin mainituista paikannimistä ja erotan Seinen vasemman ja oikean rannan muustakin kuin vasemmasta ja oikeasta. Takakannen mukaan päähenkilön taideopinnot kuivahtavat kokoon näkemyksen puuttuessa ja hän “taistelee yksinäisyyttä, kuolemaa ja luovuttamista vastaan”. Yhtymäkohtia 3/4, sillä en taistele kuolemaa vastaan.
Olen lukenut yllättävän ahkerasti psykaa ja täyttänyt tulotilanteen potilasanalyysipaperia. Mitä pitäisi kirjoittaa kohtaan “hyvänolon tunne – potilaan oma kokemus ja ilmaisu”? Are U talking to me? Psykan lisäksi olen kunnostautunut lähinnä kaksihaaraisten hiusten nyppimisessä. Väsyttää.
Karvoja ja (siite)pölyä 10.8.2007
Sairaalalakanaan on takertunut Maisan karvoja huima määrä pussilakanastani, mikä huvitti.
Mulla on muuten omahoitajat. Vihdoin. Katri ja Marita. Molemmat vaikuttavat mukiin meneviltä ihmisinä. Tai sama kai minkälaisia he ovat ihmisinä kunhan ovat hyviä hoitajia (ihan kuin nuo kaksi olisivat täysin erillisiä asioita… No, sitä ei minun kuulu potilaana miettiä).
Lakkasin eilen kynnet mikä piristi hieman. Kai. Koetan kovettaa kynsiäni ja ehkäistä niiden liuskottumista ja lohkeilua (ja pureskelua, myönnän). Kiinnostavaa.
Tapaan tänään Tuijan! Mahtavaa! Tuntuu hyvältä kun on jotain millä on väliä ja kun pääsen pois täältä tapaamaan aivan muita ihmisiä. Se on tärkeää yhtä lailla täällä kuin kotonakin.
Ilmassa on jotain joka kutittaa nenää, kurkkua ja korvia ja joka saa aivastelemaan jatkuvasti. Pujo? Viime kesänä syytin Venäjän metsäpaloja, tai mikä siellä ikinä paloikaan, mene tiedä.
Järki ja tunteet 11.8.2007
Kutina kurkussa, korvissa ja nenässä vain pahenee. Rasittavaa. Sympatiani allergikoille.
Tuijan tapaaminen herätti tunteita. On vaikeaa sanoa miksi hän haluaa viettää aikaa kanssani. Luettuaan anorektisia ajatuksiani hän ihmetteli samaa toisinpäin. En ole tarkoittanut että vihaisin niitä asioita muissa ihmisissä, mitä itsessäni. Tekisi mieli hakea Projekti luettavakseni. Jostakin syystä arveluttaa mennä kotiin. Ehkä sitten kun Päkekin on kotona. Hän tulee tiistaina. Tai ehkä hän voisi tuoda sen, en tiedä tosin missä se tarkalleen on… Pitäisi käydä kyllä viemässä roskikset ja tiskaamassa. Ehkä maanantaina… Tai kenties tänään? Ajattelin joka tapauksessa kirjoittaa Tuijalle ja selittää asiaa hieman.
Kynnenkovetusprojektini jatkuu. Tänään poistan toissapäivän ja eilisen lakat ja laitan taas yhden kerroksen. Onpa jännää.
Harmittaa että V lähtee pois osastolta viikonlopun jälkeen. “Sä oot niin ihana”, sanoin hänelle eilen ruokapöydässä. Olen uskaltautunut sanomaan positiivisia kommentteja. Vielä on paljon harjoiteltavaa ja opittavaa mutta alku se on tämäkin!
Olen miettinyt mitä Isoveli sanoi kerran: “Rohkeutta sulla jo on”. Onko? Miten niin, perustele, teki mieleni kysyä. Tapojeni mukaan en kuitenkaan kehdannut, kun ajattelin että se olisi seuralaiseni mielestä tai ylipäätään itsekästä.
Tekisi mieli keksiä tikusta asiaa lähteä kaupungille. En taida viitsiä, tulisi kuitenkin tuhlattua.
Ensi viikolla täytyy perua Meikun aikoja. Järkky ajatus, mutta tajusin juuri että ilmeisesti hoitoni täällä ei kestä niin pitkään että pääsisin gastroskopiasta eroon. No, menen sinne ja yritän luottaa rauhoittaviin ja siihen että saan niitä tarpeeksi. KAI.
Olen miettinyt myös avohoitopaikkaani ja päiväosastoa täällä tai Lapparissa. En tiedä kenelle lääkärille Lapparissa siirryn ja käynkö päiväosastolla missä. Itse esitin Lapparia mutta saa nähdä. Haluaisin sinne sen vuoksi, että avohoitonikin on siellä. Ettei tulisi liian suurta harppausta. Ja myöskin koska siellä on päivässä rakennetta ja koska siellä saisin enemmän tukea ruokailuun. Vaikka syön nyt enemmän kuin puoleen vuoteen kai minään päivänä, tiedän, että laskennallisesti syön liian vähän ja että määrä pienenee entisestään kotona. Uskon koulun alun auttavan siihen, jos nyt pääsen sitä aloittamaan. Siihen kuitenkin haluan tähdätä. Sitä ennen voisin ottaa tavoitteeksi käydä päivittäin Unicafessa syömässä. Saisin täytettä päiviinikin. Jännä ajatella että olemme pian kaikki samassa talossa: Yoshimi, Suvi ja minä. Jos siis pääsen palaamaan kouluun takaisin kuten suunniteltua… Kummallista miten elämä vie. Nyt ryhdistäydyn, pesen hampaat ja laitan vähän meikkiä naamaan. Yritän löytää pienistä asioista merkityksen. Ja ajankulua.
Vahvat uskaltavat itkeä 12.8.2007
Sentencedin kanssa Engelissä aamukahvilla kestopuheenaiheemme nousi taas pintaan. Olen syyllinen siihen, mainittuani että painoni on laskenut. Puhuin kyllä monessa kohtaa aivan totta, siinä että syön paremmin kuin pitkään aikaan, mutta millä ihmeellä saisi siirrettyä sen kotiin? Se on niin kovin vaikeaa… Päivästä toiseenko täytyy tyytyä Unicafeen antimiin? Ei kiinnostaisi. Mutta ehkä vaihtoehtoja ei juuri ole, ja niin taataan edes se että söisin yhden lämpimän aterian päivässä. En oikein enää tiedä missä ongelma on, koska ruoka ei ahdista samoin kuin aiemmin. Ehkä tästä kaikesta on tullut tapa. Kunpa olisi jokin mittari, josta näkisi missä vaiheessa kroppa ja pääkoppa menevät. Entä jos sairaus huijaa eikä päästäkään, nyt vaan kuvittelen että olen kyennyt jonkin verran irrottautumaan?
Olen miettinyt työtä ja koulua ja sitä miten niistä selviän. Olen miettinyt vierailuja ystävien uusille opiskelupaikkakunnille, olen miettinyt yksinäisyyttä ja melkein rukoillut etten jäisi yksin. Sitä kai pelkään eniten. Kummallista että melkein vuoteen ei ole tuntunut siltä ja nyt yhtäkkiä se iskee. Tuntuu pelottavalta kirjoittaa näitä ajatuksia. Ajattelen, että olen niin ruma tai että minussa on jotain muuta vikaa, jotain niin järkyttävää etten kelpaa. Että olen niin kamala… Vajavainen, puutteellinen, huono.
Käymään vaan tänne tullaan 13.8.2007
V lähtee tänään. Se on ikävää, hän on ollut ilon henki pienen potilasryhmämme keskuudessa huolimatta kaikesta vaikeasta mitä hän on kokenut.
Myös J lähtee tänään. Hänen veljensä kuoli toissapäivänä. Eilen hän siitä kertoi. En osannut sanoa mitään, silitin vain selkäänsä hetken (minä, voitteko kuvitella, joka aiemmin olen arastellut koskettaa vieraita ihmisiä).
Aion tänään mennä kahvin jälkeen käymään kotona. Etsin avoimen papereita ja soitan sinne selvitelläkseni tätä viimeistä kurssia, jolle osallistuakseni olin liian huonossa kunnossa. Huomenna on kymmeneltä fysioterapeutti, pääsen hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä. Lounaan jälkeen tapaan Suvin ja menen käymään kotona. Etsin tietoa itsepuolustuslajiharjoituksia järjestävistä yhdistyksistä. Asia kerrallaan, hidasta harjoittelua yksinoloa varten. On pelottavaa etten osaa olla yksin, mutta tuntuu hyvältä että sitä nyt harjoitellaan. Ehkä se ei vähän ajan päästä tuntuisi niin pahalta.
Hoko on vasta perjantaina. Aluksi suututti miksi se on niin pitkän ajan päästä mutta sille löytyi syy ja kun sain kuitenkin apua viikko-ohjelmani suunnitteluun niin kaikki on ihan hyvin. Tai… Hyvin siihen nähden että olen hullulassa.
Elämässä tarvitaan sarvet 14.8.2007
Kotona käynti sujui yllättävän hyvin, ei ahdistanut yhtään. Istuin tosin melkein koko ajan tietokoneella. Tänään menen uudestaan, ehkä yritän lukeakin hetken ja olla aivan rauhassa. Eilenkin oli tarkoitus istua partsilla lukemassa mutta ovenkahvakin oli niin kuuma että jätin menemättä. Ulkona oli auringossa vielä kuumempi kuin sisällä.
Tänään tapaan Suvin pitkästä aikaa. Hauskaa että täältä pääsee tapaamaan kavereita ja käymään kaupungilla ja kotona (…). Eilen sovin hoitajan kanssa että harjoittelen nyt kotona oloa ensin päiväsaikaan, viikonloppuna voisin olla lomalla pitempäänkin.
Tuntuu etten osaa kirjoittaa enää. Kerron vain mitä on tapahtunut, en miltä on tuntunut. Tylsää. Toivottavasti se jää vain vaiheeksi.
Tänään pääsen hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä. Wo-hoo! Jännittää ja pelottaa sekin – entä jos en jaksa mitään?! Jos olen niin pehmo että en uskalla tai pysty tai osaa taitaitai… En tiedä pitäisikö aloittaa jossain salilla käyminen. Ryhmiähän on niissäkin. Pitäisi ottaa Pauliinaa sarvista ja näyttää missä kaappi seisoo eikä piiloutua sen taa aina että jännittää. Ehkä kuitenkin voisin käydä tutustumassa Yoshimin saliin. Ehkä kuitenkin pärjäisin siellä. Ehkä. Ehkäehkäehkä.
Only popular with anorexia 15.8.2007
Päivittelin tänään Yoshimille jo eilisen ja tämän päivän aikana tapahtunutta. Ysillä alkaa olla niin paljon entisiä tai nykyisiä syömishäirikköjä että parantumaan päin olevalle alkaa tehdä tiukkaa soluttautua joukkoon. En meinaa kestää katsella pelkällä salaatilla täytettyjä lautasia saati kuunnella sitä “siis mä oon ihan täynnä” kun on syöty 1,5 broileripyörylää ja jätetään se viimeinen puolikas kun ollaan niin täynnäaaaaaarrgggh!!! Rasittavaa. Joku sairastava varmaan nyt ajattelee että olen läskeineni vain kateellinen. Kissanviikset, sanoo Pauliina. Minä haluan elämässäni eteenpäin. Haluan kouluun, en Lappariin. Haluan jaksaa olla sosiaalinen ja nauttia ystävieni seurasta, en litistyä syömishäiriön, masennuksen ja ahdistuksen alle. Vaikka sitten olisi makkaroita vyötäröllä. Ne ovat pieni hinta jos elämä on muuten elämisen arvoista.
Mainos. Olen päättänyt liittyä Esportin jäseneksi. Elokuun aikana liittyminen ilman liittymismaksua. Jee. Muutenkin haluan nyt raameja päivääni. Osin ahdistukseni johtui siitä että niitä ei ole nyt kun syömishäiriö ei täytä päiviäni täysin. Onneksi ei täytäkään. En tiedä mitä muuta voisin kehitellä. Oppilaita? Ehkä nyt olisi vihdoin joogapiirin aika jos se on vielä pystyssä ja jos minut toistuvien ohareitteni jälkeen sinne huolitaan? Toivon että Projekti työllistäisi syksyllä. Mitä muuta? Haluan normaalin elämän! Voi olla että osapäivätyö olisi vielä liikaa. Toisaalta siitäkin saisi mielekkyyttä. Voisi tuntea olevansa kunnon ihminen kun käy töissä. Jos tällaista raaskua kukaan töihin huolii.
Olen itse iloinen edistyksestäni. Jihaa. Tai sitten nyt vain sattuu olemaan parempi hetki.
BDI
BDI 21 pistettä
Puuparran terveiset 16.8.2007
Patience, little hobbit…
Jonkun pitäisi nyt hieman rauhoitella minua. On alkanut mennä todella paljon paremmin, ja nyt haluaisin loikata saman tien kotiin ja uuteen elämään. Tänään kotona ei ahdistanut ja tuntui että olisin voinut jäädä sinne yksinkin kun Päke lähti afroon. T:n näkeminen ei tuntunut juuri miltään, mistä olen myös tyytyväinen. Käyn huomenna maksamassa yo-kunnan jäsenmaksun jotta voin liittyä Esportiin opiskelijahinnalla, ja jotta saan kaikki muutkin opiskelijaetuudet. Huomenna täytyy muistaa perua kolonoskopia-aika joka olisi maanantaina… Huoh, pelastuin edes siltä pahalta. Edellisestä on tosin jo 1,5 vuotta. Tällä hetkellä ajatus tulevasta (lähestyvästä) tutkimusrumbastakaan ei tunnu pahalta. Tai siis niin pahalta että ahdistaisi, en voi ajatella meneväni gastroskopiaan riemumielin ilosta kiljahdellen. Nyt olen kuitenkin hyvällä tuulella ja se on kivaa!
Hahaa, Päke kertoi että sinkkuuteni oli tullut puheeksi Matin työkaverin kanssa, joka myös on juuri sinkkuuntunut ja joka sai kutsun tupareihimme. Päivämäärä on tosin vielä avoin… Heh. Hassu ajatus. Viikonloppuna – jos loma-anomukseni hyväksytään – menen ensin Veeran kanssa ulos, sitten (toisena päivänä) Täydellisen aikuisen läksiäisiin.
Iltalääkkeitä ottaesesani huomasin että Efe-annokseni on vihdoin nostettu (aamulääkkeet oli jaettu valmiiksi). Odotan senkin parantavan oloani vielä, joskin nyt on jo sellainen fiilis että en olisi kuukausi sitten voinut kuvitellakaan. Mitähän/ketähän siitä syyttäisi? Efellä on näppinsä pelissä, mutta entä osastohoito? En usko että täällä mitään niin järisyttävää olisi tapahtunut että se yksin olisi vointiini vaikuttanut. Paitsi että ruokailut menevät paremmin. Tänään söin jopa karkkia kaiken muun lisäksi ja iltapalalla huimat kaksi myslinepparia! Tiedän että puutteitakin ruokavaliostani löytyy yhä, liian usein jää margariini leivältä ja ruoka-annos hitusen pienemmäksi kuin ateriasuunnitelmassa, mutta hei, tässähän vasta harjoitellaan. Jännittää hieman, miten kotona alkaa sujua ruokailutkin. Tuleeko ostettua tavismargista 25%:n sijaan, entä juusto (sitä olen kiltisti syönyt täällä, ja se on ollut normirasvaista), jogurtit ym… No, ei kai mikään pakko ole aina ottaa rasvaisempaa vaihtoehtoa, pääasia että saisin ne lämpimät ateriat jollakin pelillä pidettyä ravitsevina ja paikoillaan. Siinäpä sitä haastetta. Nyt voin kuitenkin sanoa olevani iloinen siitä että voin syömishäiriön osalta paremmin. Aiemmin olisin tuntenut vain teennäistä mielihyvää siitä, koska enhän oikeasti kuitenkaan voisi iloita syömisestä ja kuitenkin haluaisin olla laihempi… Hyvä on, en tunne olevani niin hoikka minä muut minua pitävät, mutta who cares?! En minä ainakaan juuri nyt.
Esportia varten pitäisi ostaa sisäkengät, siis salikäyttöön. Olen innoissani siitäkin, haluan mahdollisimman pian päästä aloittamaan. 20. päivä vaihtuu uusi aikataulu, eli ensi viikolla ehkä jo. Ensi viikolla menen kampaajallekin. Rahaa palaa… En halua edes ajatella sairaalalaskua.
Yhtä kaikki olen juuri nyt tyytyväinen olooni. On paljon asioita jotka ovat vielä sumussa, on paljon epävarmaa ja paljon pelkoja, suuria ja pieniä. Olen kuitenkin tällä hetkellä kaikkeen kokemaani nähden hyvässä kunnossa, mikä on iloinen asia. Bileet sille!
Aamulaulu 17.8.2007
Voi tauti mikä aamu. Olin heräillyt ärsyttävästi pitkin yötä en tiedä mihin, ja seiskalta joku ärsyttävä lehti-imuri tms. tuli ei nyt aivan ikkunan alle, onhan tämä 9. kerros, mutta siltä se kuulosti. Kukaan ei tullut herättämään ennen kuin 10 yli 8, vaikka aamupala on 8-8:30 ja yleensä täällä hilluu joku jo vähän ennen kasia.
Tänä aamuna piti soittaa Meikkuun ja perua ensi viikon tutkimusajat, koska en todellakaan lähde täältä sairaalasta kolonoskopiaan (puistattaa ajatuskin tehdä tyhjennystä täällä). Meikun gastropolilla on puhelinaika vain klo 8-9 ja yllättäen linja oli jatkuvasti varattu. Pääsin unenpöpperössä kerran jonoon, tai luulin päässeeni, mutta kuunneltuani maksullista jonotusmusiikkia minuuttitolkulla totesin ettei kukaan aio vastata, katkaisin ja soitin uudelleen: varattu.
Kävin edelleen unenpöpperössä tukka pörrössä aamupalalla jossa yhtä unenpöpperöiset ihmiset parveilivat eteeni (ärs!) ja hortoilivat epätietoisina. Jummijammi ja hittohemmetti. Aamupalaa atrioidessani ihmiset puhuivat ympärillä aivan liikaa ja liian voimallisesti ja S-rukka erehtyi kysymään minulta miten nukuin. Reageerausaikani oli varmaankin triplat tavalliseen verrattuna.
Aamun kruunasi ilmoitustaululla oleva vuorohoitajalista, jota vilkaisin aamupalalta tullessani: Vuorohoitajana Jorkkaporkka, joka voisi olla täällä pikemminkin hoidettavana. Joku roti sentään sairaala-aamuissakin, eihän tällaista jaksa erkki saati einari.
Voisin lähteä lepyttäytymään keskustaan ja katsella jotain kivaa itselleni. Etenkin kun täytyy maksaa yo-kunnalle 80 € ja Esportiin 55 niin shoppailuhan on juuri se mikä kannattaa. Vaihdan nyt ainakin pyjaman pois ja teen itsestäni ihmisemmän näköisen. Yrittänyttä ei laiteta, eihän?
Pro ananasakäämä 20.8.2007
Huh-huh. Kiitos WordPressin tiedän, millä hakusanoilla blogini on löydetty. “Pro ana -päiväkirjoja”-hakutermi ei ole juuri sen kaltaista julkisuutta mitä haluaisin. Valitettavasti sitä ei voi itse valita, millä hakusanalla se oma blogi löytyy. Myönnän tosin itsekin joskus haeskelleeni sivustoja vastaavilla hakusanoilla. Enää en viitsisi. Tiedän niistä asioista enemmän kuin tarpeeksi, enkä kaipaa sitä sairasta mielihyvää – valehtelisin jos sanoisin tippaakaan, mutta sanotaan nyt vaikka että juurikaan. Lähden sitä paitsi juuri ostamaan Filmtownista karkkia kun alkoi niin kovasti tehdä mieli. Siinä teille päivän pro anat.
Aloitin tänään päiväsairaalajakson. Se kestää torstaihin. Sen jälkeen olen ihan “up yours” kuten koko kansan Masa on tokaissut. Hain tänään uuden pään. Kampaajalta. Olen tyytyväinen tulokseen, mutta varsinaisen mielipiteen pystyy muodostamaan vasta kun näkee miten karvat asettuvat kun niitä itse laittaa. Helppoahan se on kampaajan niitä asetella trendikkäästi fööneillään ja suitsuttimillaan, kun tietää aineet ja niksit. Eri asia kun suihkun jälkeen pitäisi ampaista kiireellä ovesta ulos ja tukka asettuu pahimpien takkujen selvittämisen jälkeen ratikassa kuosiinsa – jos asettuu.
Uusi pää (tai hiukset ainakin)
En millään jaksaisi mennä huomenna sairaalaan. En tosin tiedä mitä kotonakaan tekisin, mutta sairaalassa alkaa kuitenkin masentaa se koko yleinen ilmapiiri. Kaikki ovat vaisuja ja hiljaisia. Ihmekös tuo, hehän ovat sairaalassa. Mutta kun itse jaksaisi vähän enemmän, on vaikeaa sopeutua joukkoon. Ja pakko myöntää että ärsyttää koko ruoka-asia ja eräät syömishäiriköt osastolla. Tai eivät he henkilöinä ärsytä sen enempää kuin kukaan muukaan, vaan sillä sairaalla käyttäytymisellään. Ja pakko myöntää olevani vielä niin herkkis, että jollakin tapaa ihailen (yli)laihoja vartaloita yhä, vaikka itseni suhteen alankin olla jo alistunut — ei kun toipumassa. Pelkään että alan ahmia, koska tuntuu että voisin syödä vaikka kuinka paljon kerralla kun kylläisyyden tunnetta ei ole (tai vaikka olisikin). Sen vuoksi toisaalta on ollut turvallista syödä sairaalassa, koska siellä ei tule otettua lisää. Tosin syy tähän on se että en halua että häirästäni tietävät näkisivät minun ottavan lisää. Itku kuinka monimutkaista. Kunpa voisi hoitaa ruokailut aina jossain muualla, niin että kotona ei olisi mahdollisuuttakaan syödä (hoh, olipa taas terve toive). Jos ei ottaisi asiasta niin kovia paineita, olisi jännä tietää paljonko painan, näiden kahden viikon jälkeen kun olen syönyt kunnolla. Olin laihtunut pari kiloa kun aloitin osastojakson, tai sitten olin vaan kuiva helteitten aiheuttaman hikoilun vuoksi, tai, mikä todennäköisintä, ysin vaaka näyttää hieman alhaisempaa lukemaa kuin Lapparin. Nevertheless, ei kiinnosta enkä halua tietää. Minua kiinnostaa nyt vain se, mikä suuntaa tulevaisuuteen. Ei mikään typerä painolukema tai muukaan asiaan liittyvä.
Not listening!
Fingers turn to fist
Hiissaan eessuntaassun päivityssivulle ja pois kun en tiedä kirjoittaako vai ei. Päätin lopulta että kirjoitan. Ahistaa nimittäin. Ahistaa tämä prkleen häirä ja ateriasuunnitelmalistat ja selkeät ruoka-ajat jolloin tasan tietyllä kellonlyömällä olisi oltava syömässä ja sassiin. Se että osaan ulkoa ateriasuunnitelmat ei helpota lainkaan ruokailua, vaikka tarkoitus kai olisi. Nyt olen kauhuissani jos syön yli listan (kuten tänään) ja mielissäni jos alle (kuten ei pitkään aikaan). Kamalaa kun voisi syödä vaikka pienen hevosen (jos söisin lihaa). Maha on hitonmoinen löllyvä tursake enkä varmaan mahdu housuihini aamulla. Aargh!!! Mene tässä nyt sitten nukkumaan rauhassa. Kökkö.
Sadattelua 21.8.2007
Kun nyt pikkuhiljaa aloitan arkeen palaamista sairaalajakson jälkeen, alkavat arkisemmat asiatkin palata taas mieleen. Pidän sitä osoituksena paitsi siitä, että olen pystynyt irrottautumaan niistä sairaalajakson ajaksi, myös siitä että masennukseni tai ahdistukseni on hieman väistymässä ja pystyn ajattelemaan arkisia asioita. Eri asia on tietysti, mikä on arkista kenellekin.
Kävin fyssa-Rimman vastaanotolla viimeista kertaa ja sain selkähierontaa. Mietin kaikkea typerää koko ajan – sitä etten ole vielä sanonut hoitajalleni että jätän tänään sairaalagourmetpäivällisen väliin, sitä miten uskallan mennä ostamaan kuukausikorttia salille (vieraat paikat joissa liikkuu paljon vieraita ihmisiä ovat kammottavia), sitä tuleeko siellä varmasti käytyä ja kaikkia muita asioita, koko syksyä ja miten siitä selviän, oikeastaan kevättäkin – saanko kouluasiat järjestymään ja raha-asiat ja kaiken muun. Huh. Sairaalastalähtöstressi kai pukkaa päälle. Se on kuitenkin ahdistusta parempi. Tylsää vain että arkipäiväisistä asioista pitää niin kovin stressata.
***
(myöhemmin) Tänään pitäisi laittaa ruokaa kotona. Valehtelin hoitajalle että menen Unicafeeseen mutta en uskalla yksin, parempi ruokailla kotioloissa. Luulen että uskallan laittaa ruokaa kyllä, mutta määrän mittaaminen on vaikeaa. Mikä on liikaa, mikä sopivasti (onko sellaista)?
Avauduin Rimmalle eilisestä syömisahdistuksesta, kuulemma syömäni määrä oli normaali. Mutta mulla oli margariinia JA 17 % juustoa leivän päällä, ja lisäksi ne karkit… Eääh. Tämä ei nyt ollenkaan mene kuten suunnittelin. Fyssarin hoitopöydän reunalla istuessani tunsin itseni lihavaksi ja vedin vatsaa sisään. Tämä tällainen on niin tyhmää ja turhaa, niin kovin… Turhauttavaa.
Huh kun tuntuu tylsältä olla vielä täällä. En tiedä mitä kotonakaan tekisin mutta ainakin mahdollisuuksia olisi enemmän. Kai tämä on hyvä että hitaasti varmistetaan pärjäämiseni, kuten hoitaja sanoi. Tylsää on silti. Uloskirjaus on torstaina muistaakseni jo klo 10, joten ei tätä kauaa kestä. Toivottavasti ei tulisi tarvetta tulla uudestaan. Ei sillä että tätä paikkaa kohtaan olisi jotain kaunoja jäänyt, en vaan tiedä kestäisinkö toiste niin pahaa oloa.
Aamulla nämä eilen mainitsemani anorektikot keskustelivat ruokapöydässä punnituksista. En päässyt selvyyteen keskustelun tarkasta kulusta mutta ilmeisesti heitä ärsytti kun jossakin oli punnittu sisävaatteissa ja vähennetty epätarkka lukema tuloksesta pois. Ruokapöytäkeskusteluksi ainakin minulle hieman liikaa. Olin kuitenkin fiksu enkä lähtenyt avautumaan, yritin vain epäonnistuneesti sulkea korvani.
Donitsipekonijuustohampurilainen, kiitos
Ruoka-ahdistus on täällä taas. Näköjään koko ajan kun olen kotona. Syönkö liikaa, syönkö liian vähän, mitä pitäisi syödä vähemmän, mitä enemmän, pitäisikö oksentaa, pitäisikö syödä, pitäisikö käydä kaupassa (ostamassa lisää ruokaa tai Pepsi Maxia), miksei tule kylläistä oloa, miksei mikään riitä, miksei tämä lopu, loppuuko tämä koskaan?
Kuva täältä.
Vihainen nuori nainen 22.8.2007
Lähdin sairaalasta kaupungille kun en kestänyt tekemättömyyttä ja löhöilyä sohvalla vieri vieressä. Tänään on huono päivä, kaikki harmittaa ja pohdituttaa. Ehkä se johtuu siitä etten aamupalalla ottanut sairaalan pahaa kahvia. Päänsärky siitä ainakin tuli. Se parani kun tulin Johto-cafeeseen juomaan kupposen.
Mikä sitten harmittaa?
- Raha, tai sen vähyys. Olen viettänyt liian tuhlaavaista elämää.
- Elämä, josta en tunnu saavan otetta.
- Sairaalajakso, kun osastolla ei ole mitään tekemistä ja silti vaan on pakko mennä tuhottoman aikaisin sinne ja kykkiä siellä koko päivä.
- Tulevaisuus, joka on epävarma taloudellisesti ja muutenkin. Opintojeni rahoitusongelmat eivät ole poistuneet mihinkään 1,5 vuoden sairauslomani aikana.
- Menneisyys, tai aika ylipäänsä. Olen haaskannut sitä typeriin asioihin, vaikka olisin voinut vaikkapa… Opiskella sen ajan. Jossittelu ei tosin johda kuin entistä suurempaan ärsytykseen.
No niin. Sairaalalounas kutsuu. Oh yeah. Mahtavaa.
Sosiaalinen verkosto
Sain edellisviikolla (vai oliko se viime?) hoitajalta tehtäväkseni piirtää sosiaalisen verkostoni. Se yllätti laajuudellaan. Alla siitä osa (syystä tai toisesta hermostuttaa julkaista tällainen, siksi vain osa. Vaikka olen tilittänyt kuinka henkilökohtaisia asioita blogissani, tämä tuntuu vielä henkilökohtaisemmalta. No. Siitä huolimatta):
