Salamoita selkärankaan?

Vietin puolitoista vuorokautta vanhemmillani ennen osastojaksoa. Niin. Sain torstaina kuulla että pääsen/joudun ysille alkavalla viikolla. En tiedä mitä ajatella. Aluksi mietin että  menisin mieluummin ykköselle, mutta muistellessani ahdistusta kun ulos ei päässyt ja ruoka oli syötävä vaikka se tuntui pursuavan jo korvistakin (jopa tympeä suklaamannapuuro ja muovinen banaaniviiliskin) en ollut enää niinkään varma. Ysiltä pääsee sentään ulos ja katsotaan nyt niitä ruokailuja sitten… Pelkään eniten sitä että Efexor vaihdetaan pois ja että siitä seuraa jotain yhtä kestämätöntä mitä viime viikkoina on ollut, sekä sitä että minuun tungetaan rauhoittavia niin että olo on pelkkää pöhnää. Ynnä vielä sitä että olisi pakko aloittaa jokin lääkitys joka nostaa painoa tai lisää ruokahalua. Niin kauan kuin näihin ei tarvitse suostua uskon pärjääväni jotenkin. Aluksi kyllä varmasti ahdistaa, mutta uskon siihen, että auttaa kun pääsen ulos selvittämään päätäni.  Vapaaehtoisestihan sinne menen, vaikka pitkin hampain… Jokin muutos on tultava joka tapauksessa, joten kokeillaan nyt sitten tätäkin. Ehkä joudun myöntämään ykkösen lääkärini olleen oikeassa ja tästä olisi jotakin apua – toivottavasti. Tai ehkä tästä olisi apua muutenkin. Ehkä ei. Olen kuitenkin alkanut haluta pikkuhiljaa takaisin kouluun, mikä sinänsä on kai hyvä merkki. Jos mielin aloittaa joulun jälkeen edes jotakin opintoja, on asioiden hyväksi tehtävä jotakin viimeistään nyt.

Kävin uimassa ennen junalle lähtöä. Vesi oli pinnasta lämmintä ja pohjalta miltei jäätävää. Uin kaksi lenkkiä melkein puoleenväliin lahtea. Pinnan ollessa tyyni ylsin vastarannan puiden kuvajaisiin jotka heijastuivat veteen. Jäi raukea olo lihaksiin, se tuntuu hyvältä. Toivottavasti se vaikuttaisi yöuneenkin positiivisesti.

Syystä tai toisesta osastolle meno tuo mieleeni Ismo Alanko Säätiön Värityskirjan sanat. Siitä voi kai päätellä jotain…

Mainokset