Tunnen harvoin inhoa tai ärsytystä vanhoja ihmisiä kohtaan, mutta pari kertaa samankaltaisissa tilanteissa on savun nousu korvista ollut lähellä. Tänään ajellessani ratikalla keskustaan vaunuun hyppäsivät tarkastajat. Lippujen tarkastus sujui ensin rauhallisesti, kunnes eräs ilmeisesti ei syntyjään suomalainen, pakolainen kenties, ei suostunut näyttämään lippua. Tilanne kehkeytyi käsirysyksi ja paikalla ensin ollut tarkastaja huusi kollegansa paikalle. Ei siinä mitään, työnsä on jokaisen tehtävä ja säännöt ovat sääntöjä, mutta varsinainen ärsytykseni aihe oli ilmeisen utelias mummeli, joka nousi vaunun loppupäässä oikein seisomaan jotta näkisi paremmin mitä siellä oikein tapahtuu. Mummelin kasvoilla vaihtelivat yllätyksen ja tyydytyksen ilmeet kun hän näki ja kuuli miten tarkastajat kovistelivat miestä. Ilmiö on kai sama jota ihmiset noudattavat hieman soveliaammalla tavalla lukiessaan keltaisen lehdistön julkaisuja. Mässätään toisten kurjuudella ja revitään siitä kiksit. Lynkkausmielialaa vaunussa yritti levittää vielä mies, joka myös vaunun takaosassa istuen huuteli paitsi kirosanoja, myös ”laittakaa se käsirautoihin”-kehotuksia.
Toinen mainitsemani tapaus tapahtui viime keväänä, kun Sokkarin kulmalla poliisi pysäytti romaniseurueen autoineen ja tutki auton takakontin sekä kuulusteli seurueen henkilöitä. Lasikulman sisäpuolella vanha mies tuijotti tapausta samankaltaisen vahingonilon pauloissa kuin mummeli raitiovaunussa. Itse ajattelen ehkä liikaakin vain omaa polkuani, kun kohdalle sattuu jokin tavallisuudesta poikkeava tapaus. En siitä huolimatta pidä perusteltuna jäädä hekumoitsemaan sillä että jollekin toiselle käy huonosti, liittyi tapaukseen sitten erirotuisia henkilöitä tai ei. On se kumma miten päivän mielihyvä saadaan siitä että jollekin toiselle käy kurja flaksi. Ihminen on ihmiselle ihminen – valitettavasti.
Jätä kommentti