Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for lokakuu 2007

Pitkästä aikaa. En ole saanut aikaiseksi mitään. Luuserointi kotona ahdistaa,  mutta ulos lähteminen tuntuu usein ylivoimaiselta ja saan pakottaa itseni siihen. Myönnän että kunhan ovi takanani loksahtaa kiinni, tuntuu jo paremmalta. Ahdistaa etten saa pidettyä lankoja käsissäni. Jos päästäisin irti kaikesta istuisin lopulta läävää muistuttavassa kämpässä sotkun keskelle kaivamassani kolossa enkä liikkuisi mihinkään. Nyt olen yrittänyt tehdä asioita muutaman päivässä. Eilen imuroin (huonosti) ja pesin koneellisen pyykkiä. Tänään selvitin maksamattomia laskuja ja rahatilannetta muutenkin sekä epäselvää sähkösopimushässäkkää, tiskit ovat likoamassa ja suunnitelmissa on käydä Maisan kanssa pitkällä lenkillä ja ehkä ehtiä kirjoittaa. Ihmettelen mistä iski tämä yhtäkkinen saamattomuus. Liikaako asioita? Pelottaa äkilliset mielialan muutokset. Viime kesänä alkanut yksinäisyyden pelko kasvoi parissa viikossa äärivoimakkaaksi aloitekyvyttömyydeksi enkä lopulta enää edes puhunut kuin pakon edessä ja silloinkin mahdollisimman vähän. Olin aivan vieras itselleni. En kestä sitä uudestaan…

Lihoin päiväosaston aikana. Kesästä monta kiloa, jouduin jo ostamaan uudet housutkin kun en meinaa edellisiin mahtua. Taiteilen paranemismyönteisyyden ja syömisen unohtamisen välimaastossa. Kunhan saan vaatekaapin ensi viikolla kasaan, käyn läpi vaatteeni ja heitän kaikki liian pienet menemään. Pakko, jos aion tästä nousta. Vihaan tunnetta kun aiemmin löysät vaatteet kinnaavat ja kiristävät. Kunpa menneet vuodet voisi unohtaa kokonaan. Enhän muista niiltä muutenkaan mitään, sellaisessa huurussa olen elänyt, miksei sitten anoreksiakin voisi kadota muististani? Vaateinventaario tulee olemaan kivulias ja ahdistava toimenpide, jos täytyy sovittaa kaikkia mahdollisia… Huh. Salille en ole saanut raahattua itseäni aikoihin. Ehkä sitten ensi viikolla (hahaa, as if saisin aikaiseksi). Tämä kaikki on niin kovin pelottavaa. Tunnen olevani saamaton laiskiainen. Paska.

Mainokset

Read Full Post »

Muumimeemi

Muumeista siis. Vein Applesyrupilta, oli niin hupaisa. (lisää…)

Read Full Post »

natalie dee
nataliedee.com

Huh-huh, en ole ehtinyt päivittää mitään aikoihin, ja nytkin pitäisi olla unten mailla. Päiväosasto vetää piippuun ja illoiksi on riittänyt tekemistä.

Mistä olen ajatellut kirjoittaa:

  • Rouva Negatiivisesta (OMG että joku jaksaa olla niin …Sanoin kuvaamaton)
  • Huuhkajasta joka on avannut sanaisen arkkunsa (bileet sille)
  • Saamastani palautteesta
  • Painolukemasta ja ruhoni koosta jotka ahdistavat
  • Viime talvena saamistani kommenteista (”sinä olet niin älykäs että huijaisit ketä tahansa terapeuttia”), joita ruodin Sirpan kanssa
  • Epäilyistäni että syömishäiriöstä ei voi parantua koskaan kunnolla, for good.

Toistaiseksi joudutte, armaat lukijat, tyytymään vain yllä olevaan listaan. Enemmän myöhemmin. Olkaa ihmisiksi.

Read Full Post »

On ollut hieman ongelmia viime aikoina saada mahtumaan niin hoidollinen, sosiaalinen kuin virtuaalinen elämä samoihin raameihin, etenkin kun tuo sosiaalinen on ollut hieman vilkkaampaa viime aikoina eräältä taholta… Saa nähdä mitä tuleman pitää. Olen huomannut eräiden ystävieni odottavan sitä itseänikin enemmän. Taannoin pohdiskelin tekstarilla Sentencedille mitä sitten tapahtuu kun päiväosastojakso loppuu ja palaan työkyvyttömyyseläkeläisen arkeen. ”Normisyömistä ja uus mies”, kuului vastaus. Tuossa vaiheessa pidin vielä normisyömistäkin todennäköisempänä kuin jälkimmäistä vaihtoehtoa. Nyt en ole aivan varma. Repikää siitä.

Lupailin jo jokin aika sitten kirjapäivitystä mutta olen ehtinyt jo roudata ison pinon kirjoja takaisin kirjastoon. Onneksi hain uusiakin. Tässä löytöjäni.

Haitekstin taisin jo mainitakin. Sopiva sekoitus scifiä ja realismia. Tuli mieleen elokuva Yhdeksäs portti. Vetävästi kirjoitettu. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa. Lainasin sen Helmetin omasta bestseller -hyllystä viikon laina-ajalla. Tänään bongasin samasta hyllystä Siri Hustvedtin, Paul Austerin vaimon, kirjan Kaikki mitä rakastin. Luin sitä viitisenkymmentä sivua eikä mitään tuntunut tapahtuvan. Saa nähdä jaksanko jatkaa. Kannattaisiko? Pitäisi ainakin tuntea enemmän kuvataidetta jotta ymmärtäisi mistä puhutaan… Jotenkin teennäiseltä vaikuttaa. Ei tosin pitäisi hutkia tutkimatta. On muuten miehensä New York -trilogiakin yhä lukematta, vaikka se hyllystä löytyykin.

Toinen kirjasto-bestseller (hauska termi. Olisivat kyllä voineet keksiä jotakin mielikuvituksekkaampaakin. Itse usein pyrin välttelemään niitä oikeita bestsellereitä. Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin tekee kyllä poikkeuksen) jonka lainasin oli Kyllikki Villan Pakomatkalla, joka kertoo Vanhan rouvan lokikirjaa edeltävästä matkasta, vuodelta 1992. Olen kai joltisenkin romantillinen kun meri ja matkustaminen kiehtovat. Maisemien muutos (tai muuttumattomuus), globaalissa mittakaavassa hitaasti lipuva laiva säiden armoilla, meren valtavuus ja kaikkivaltius, ihmisen pienuus, kaikki se mitä tuollaisella matkalla tapahtuu ihmisen mielessä saavat vatsanpohjaan jännityksen tunteen ja jalkapohjat kutiamaan matkalle.

(Leenalta lainattu kuva)

Luettua-sivultani voi huomata viime aikoina vallinneen masennus-teeman. Anna Beckertin kirjan Keulaportti murtuu luin osaksi kylläkin Projektin vuoksi, mutta olihan se muutenkin ihan mielenkiintoinen. Kirja koostuu skitsofreenikkopojan masentuneen ja loppuunpalaneen äidin päiväkirjamerkinnöistä. Veikko Huovisen Pojan kuolema oli selvästi terapiakirja kirjailijalle, mutta myös mielenkiintoinen matka masentuneen pojan elämään edelliseen sukupolveen kuuluvan isän silmin. Aloitin Huovisen lukemisen kai keskivertoa epätavallisemmasta teoksesta.

Kirjatorilta kahdella eurolla löytämäni Anneli Pääkkösen Rauhotutaan oli oivallinen kertomus ihmisistä mielisairaalassa, joka ”panee pohtimaan miksi etsitään sairautta eikä ihmistä”. Oivallinen oli myös kuvitus, jonka kirjailija oli itse valinnut Outi Heiskasen kuvastosta (Heiskanen on suosikkitaiteilijoitani, mikä ei varmaan yllättänyt ketään).

Outi Heiskanen: Admirer (1979)

Kertésziä olen lukenut viime aikoina enemmänkin. Tällä kertaa vuoroon pääsee Kaddish syntymättömälle lapselle. Kertészin kirjoissa pidän eleettömästä kuvailusta. Voisi melkein käyttää adjektiivia hillitty, ellei aihe aina jollakin tapaa johtaisi niin järkyttäviin tapahtumiin, että se olisi sopimatonta. Mitä kirjallisuuteen tulee, olen varsin tietämätön ja sivistymätön, mutta jollakin tapaa mieleen tulee paitsi luonnollisesti Schlinckin Lukija, myös Milan Kundera. Kertészeistä (suomennetuista) on lukematta vielä Kieli maanpaossa ja Tappio.

Olen Ranska-fani. Olen ollut sitä jo kauan. Yksi ranskalaisuuden symboleista minulle on Marguerite Duras. Suorapuheisuudestaan huolimatta hänen kirjoissaan on jotain sellaista kaihoa tai kaipuuta, joka saa melankolian nousemaan ja pakahduttamaan ajatuksiani. Jokapäiväinen elämä oli katsaus Duras’n arkeen naisena, kirjailijana ja entisenä alkoholistina. Nyt löysin kirjastosta teoksen Kirjoitan, jota voinee pitää jonkinlaisena kirjallisena testamenttina, jonka Duras saneli rakastajalleen Yann Andréalle, ja se julkaistiin postuumisti. Minulle Duras’n kirjat ovat kuin Sur le ciel de Paris’n alkutahdit bandoneonilla soitettuna. En osaa kuvata niitä, ne täytyy aistia.

Väliin jotain keveämpää: Löysin Basam Booksin kustantaman hupaisalta vaikuttavan lyhyen kirjasen, joka alkaa siitä kun henkilö jää auton alle kävellessään kirjaa lukien epähuomiossa tien yli. Koska tapanani on lukea samaan aikaan kuin kävelen, tuntui tarina varsin omakohtaiselta. Kyseessä on siis Carlos María Domínguezin Paperitalo.

”Domínguezin romaani kertoo kirjahulluista, joilla on maaninen suhde teoksiinsa. Kerronta ei ole liian synkkää tai yliampuvaa, sillä sitä siivittää mainio musta huumori. Kirja-addiktien lievästi pergamentoitunut iho, tavuista muodostuvat merkityksellisen tulkinnalliset pysty- tai vaakasuorat käytävät teosten sivuilla sekä kuvaukset kirjojen aiheuttamista turmista ovat omalaatuisuudessaan riemukkaita.”

Luin jokin aika sitten Samuel Beckettin Huomenna hän tulee. Siitä tuli yksi harvoista näytelmäkirjallisuuden suosikeistani, pidin sen näennäisestä tyhjyydestä ja odottamisen filosofian sinnikkäästä toiveikkuudesta. Välihuomautus: Pahoittelen kömpelöä kuvailuyritystäni. Anyways, nyt löysin Beckettin romaanin Malone kuolee. Teos on keskimmäinen osa trilogiaa, enkä edes ole lukenut ensimmäistä (viimeinen on vielä suomentamatta), mutta uskaltauduin lainaamaan sen sillä aihe vaikutti erityisen kiinnostavalta (haha, kuten nykyään kaikki mihin liittyy kuolema tai masennus).

”Romaanissa keskeiseksi teemaksi nousee ihmisen pyrkimys ymmärtää oma paikkansa maailmassa, ja Beckettille ominaisesti tässäkin kirjassa esille tulee sanojen riittämättömyys ja tarve yrittää sanoa siitä huolimatta.”

Kiitos teille jotka olette jaksaneet lukea tänne asti. Lainasin vielä kolme kirjaa, yhden kouluun palaamista (Salo-Chydeniuksen Toimintaterapia mielenterveystyössä), yhden omaa mielenterveyttäni ajatellen (Kliininen depressio: Mitä se on ja miten sitä hoidetaan, varsin vanha painos tosin), sekä yhden silkasta mielenkiinnosta (Kuinka kuolemme).

Askarruttaa kyllä tämä selkeästi havaittava teema depression ja kuoleman ympärillä. Ehkä tarvitsen sitä nyt. Depression ymmärrän paremmin kuin kuoleman. Toisaalta olenhan sitäkin jo pitempään päässäni eri tavoin pyöritellyt, alkaen ”kuollaanhan me kuitenkin”-ajatuksista vajaat kymmenisen vuotta sitten. Kuoleman mysteerin ymmärtäminen osana elämää ei ole mikään pikkujuttu. Jollakin tapaa ajattelen tämän kaiken kytkeytyvän mahdollisesti johonkin mitä haluan tehdä työkseni sitten joskus. En nyt kuitenkaan halua mennä asioiden edelle.

Vielä loppukevennys. En yleensä jaksa kertoa unistani, koska harvemmin jaksan toistenkaan unista lukea, mutta tämä oli jo niin mahtava että pakko avautua. Osallistuin Sormusten herran näytelmäversioon, jota esitettiin valtavan, vanhan linnan valleilla. Erikoista tästä teki se, että taistelut olivat todellisia. Juoni ei tosin mennyt aivan kuten Tolkienin versiossa, mutta kyseisestä tarinasta oli kuitenkin kyse. Huimaa seikkailua sponsored by Efexor. Mukana oli myös Ksandra. Steget sinne! Jotenkin samaan syssyyn saatiin mahtumaan myös natsi-Saksan toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat sekä omituinen tapaaminen rikollisjengien kanssa kotikyläni metsissä. Saisipa näitä jotenkin tallennettua…

Read Full Post »

Tänään Huuhkaja nukkui keskusteluryhmässä. Ji-haa. Siinä vasta oiva harjoittelija. Oikeasti en tajua mitä hän tekee hoitoalalla. Mielessäni toki ilakoin ajatuksella hiipiä viereensä ja huudahtaa jotain korvansa juuressa, joten voinee ajatella että hän tarjoaa virikkeellistä ajatustoimintaa potilaille silkalla habituksellaan.

Samaisessa keskusteluryhmässä avauduin kovasti paranemismyönteisessä hengessä ja yritin rohkaista muita potilaita. Rouva Negatiivisella oli yllättäen taas vastalause valmiina. Voi hyvä tavaton että korpeaa se jatkuva muiden syyttely, omien toimintamalliensa uhriksi avuttomana antautuminen ja marttyrointi. Tiedän että hänellä on ollut vaikea elämä, mutta ei hän asenteillaan sitä ainakaan helpommaksi yritä tehdä. Kaiken huipuksi hän alkoi laittaa sanoja toisten ryhmäläisten suuhun. No joo. Ei ole korrektia haukkua muita ihmisiä. Etenkään selän takana (ei kyllä edessäkään). Lapsellistahan tämä. Todettakoon kuitenkin että siellä jossain sisällä asuu ehkä vielä rouva Ei-Niin-Negatiivinen, mutta sairauden oireet pitävät tämän suukapuloituna köysissä. Ärsyttää vaan kun tarkoitus olisi toimia paranemismyönteisesti mutta minkäs teet kun yksi selittäjä työntää kapuloita rattaisiin minkä ehtii. Ymmärtäisin häntä paremmin jos hänellä olisi 30 vuotta vähemmän ikää, luulen.

Treeneissä laulettiin Jouluoratoriota. Tietääpä taas mikä tulee soimaan korvien välissä konsertteihin asti. Jauchzet, frohlocket vaan kaikille. Mikähän siinä on että suurissa kuoroteoksissa on aina joitakin kohtia jotka jäävät soimaan päässä. Dvorakin D-duurimessussa Kyrie, eleisonin sopraanostemman alku. Mozartin Requiemissä Confutatis ja Tuba mirum. On niitä hittejä näköjään osattu säveltää aiemminkin. Kun muuten Googleen kirjoittaa Weichnachts oratorium, se tarjoaa vaihtoehtoisiksi hakusanoiksi Weihnachts moratorium. Haha.

Sitten aiheeseen ikä- ja ulkonäkökriisi. Sain eilen kuulla pukeutuvani elegantisti (hoo, minäkö?!). Hehkuttaessani tätä O:lle hän kysyi menikö repla seuraavasti: ”Kylläpä sä pukeudut vanh… *kröhöm* elegantisti”. Kiitos kaveri. Myöhemmin hän jatkoi vielä yhtä kohteliaasti, mutta tarkat sanamuodot jääkööt pimentoon yhteisen hyvän vuoksi. Onneksi Underbarin dj:ltä sai alennuskortin jolla sai tuopin 2,5 eurolla. Siihen hintaan kestääkin jo muutaman loukkauksen.

Tänään kävimme hourulan gangin kanssa katsomassa Julie Delpyn Kaksi päivää Pariisissa. Olin ensin sitä mieltä että se oli hyvä elokuva. Sitten en enää ollut, mutta siinä oli paljon hyviä aineksia. Jos ranskalaisten seksimaniaa olisi esitelty hieman vähemmän ja juoneen olisi saanut jonkun nokkelan koukun, olisi elokuva ollut aivan mainio. Näyttelijöistä tykkäsin, eniten rouva ohjaajattaresta itsestään joka asettui oivasti sekä newyorkilaisen valokuvaajan että homssuisen pariisittaren rooleihin. Mainittakoon vielä että parin istuimen päässä elokuvaa katsoi kaksi noin viisikymppistä tätiä jotka kikattivat ja nauraa räkättivät koko elokuvan. Totesin Harrylle lopputekstien aikaan hieman liian kovalla äänellä että tädit taisivat olla hieman huppelissa. Hyi minua, kuinka ilkeää. En tosin usko että asianosaiset itse siitä järin loukkaantuivat, alkoivat olla sen verran hysteerisessä hihitystilassa. Kiva että täditkin jaksavat heilua.

Read Full Post »

Piuhat solmussa

Päiväosastolla jälleen. Mitäpä tässä muutakaan sanoisi. Huuhkaja on yhä harjoittelijana ja se tuntuu omituiselta. Onkohan kukaan kuullut hänen sanovan mitään minkään pakollisen lisäksi? Monen päivän tauko meni alkuun ihan hyvin, mutta viikonloppua kohden asiat menivät vähä vähältä enemmän sekaisin. Ruokailut jäivät, lauantaina ja sunnuntaina söin viidestä ateriasta kaksi. Lisäksi meni lauantaina viiniä ja Sprite Zeroa, eilen karkkia. Ravintolisiä nekin.

(http://www.solarnavigator.net)

Tuli valvottua koko yö viikonloppuna, juuri kun olin saanut edellisen viikonlopun univelat kuitattua. On vähän taas solmuja ihmissuhteissa (tai oikeammin sanottuna niihin liittyviä solmuja päässäni). En tiedä mitä ajatella kenestäkin ja tekisi mieli vaan eristäytyä enemmän tai vähemmän ylhäiseen yksinäisyyteen jotta ei tarvitsisi ottaa kantaa mihinkään. Parasta olisi kai ihastua mieheen jota en varmasti voi saada. Yksinkertaista ja helppoa, ja ah, niin romantillinen ajatus. Katsoa kaihoten kaukaisuuteen ja toivoa epätoivoisia. As if. Ei kuulosta tapaiseltani. Aivan liian käytännöllistä.

Olen saanut kehotuksia antaa ilmi eräs päiväosastolainen joka jatkuvasti huijaa ruokailuissa. Ensin jäi omenamehu aamiaisella, sitten perunat lounaalla (eivätkä leimit harjoittelijat, jotka meitä muka valvoivat, edes huomauttaneet mitään!) ja tänään salaatinkastike. Hittolaistako hän päiväosastolla tekee jos ei voi tuon vertaa antaa periksi. Tavallaan hupaisinta on, että hän ei edes yritä kätkeä huijaamistaan, mutta kukaan ei sano mitään. Missä niiden valvojien silmät oikein ovat?! Ärsyttää tuollainen epärehellisyys ja erityisoikeuksien jakaminen.

Minna opetti lauantaina ruotsalaisen kansanlaulun, jonka oppi norjalaisilta Intiassa. Lauleskelin sitä vielä aamulla kovaan ääneen (steget naapureille). Nyt olen täysin unohtanut sen, vaikka sanat ja soinnut ovat paperilla. Pahvi mikä pahvi. Muutenkin olen huomannut että olen paljon lyhytjänteisempi oppija kuin aiemmin. Langat eivät jotenkin pysy käsissä enää samalla tavoin, keskittyminen herpaantuu enkä jaksa kuunnella kuin hetkittäin. På finska: Tipahdan kärryiltä. Sen sijaan esim. Catan-sessioissa olen jaksanut keskittyä aivan toisella tapaa kuin vielä puoli vuotta sitten. Se on kai ihan kiva. Ilmankos olenkin ollut voitossa kiinni useammassa pelissä viime aikoina. Aiemmin keskityin vain sosialisoimaan ja naurattamaan kanssapelaajia kun en muuhunkaan pystynyt.

Mietin pitäisikö puhua Riikan kanssa ateriasuunnitelmastani. 1/2 ADV ei välttämättä ole tarpeeksi. Tai sitten en noudata sitä tarpeeksi täsmällisesti. Anyways, viime viikolla tuntui monesti että olisin voinut syödä enemmän. Niinäkin päivinä, jolloin siis noudatin kyseistä suunnitelmaa. Se on huono juttu. Tulee ahne ja häpeällinen fiilis. Hävettävä. Ajattelin siis että ehkä pitäisi nostaa suunnitelma ADV:hen. Tosin ateriat päiväosastolla tuntuvat olevan mielivaltaisen kokoisia ateriasuunnitelmasta viis. Vieruskaverini söi seitsemän lohipyörylää, minä viisi, ja samalla ateriasuunnitelmalla mennään. Muistan taannoin kun Muertha nauratti muita ruokailijoita sanomalla että jos oikein yrittäisi, saisi varmasti koko lounaansa mahtumaan suuhun kerralla. Kasviskroketteja taisi hänelle tulla huimat kolme. Hupaisaa tavallaan. Tavallaan surullista. Kyseinen kerta oli muuten se kun söimme lounaankin ilman valvontaa. Tosin jos tätä rataa jatkuu, ei sillä valvonnalla taida olla juuri merkitystä.

Jätin kämpästä ilmoituksen. Toivottavasti käy flaksi.

Read Full Post »

Olen ollut tosi väsynyt. Päiväosaston ollessa torstain ja perjantain kiinni en ole tehnyt mitään. Vain kahta asiaa en ole perunut: Kävin syömässä erään toisen päiväosaston potilaan kanssa (aivan mahtavaa saada uusia kontakteja tällaisista ihmisistä!) ja tänään improsin Minnan ja Annin kanssa. Aika kului siivillä ja tuntui tosi kivalta tehdä juttuja jotka eivät ole sidoksissa mihinkään ennalta kirjoitettuun, ja vieläpä yhdessä. Meillä on kiva soitinkokoonpano, ideoita ja intoa. Seuraavan kerran vajaan kuukauden kuluttua. Ryhmä sai jo nimenkin. Improryhmä Vapaa pudotus.

Takaisin väsymykseen. Olen ihmetellyt mistä se voi johtua. Syömisestä? Siitä että olen antanut luvan syödä? En tajua. Nukkumisen lisäksi olen vain lukenut (teen kirjoista oman postauksen). En mennyt spinniin, en joogaan, en salille. Maisan kanssa olen sentään käynyt jonkinlaisia lenkkejä mutta nekin tuntuvat raskailta. Hyvä tavaton, jopa rappusten kiipeäminen tuntuu rankalta. Olen varsinainen lahna.

Ruokavalioni 1/2 ADV taitaa olla liian vähän. Tekee koko ajan mieli syödä lisää. Eilen sorruin karkkiin. Ei sitä kai voi ahmimiseksi sanoa, yhdistin päivän jälkiruoat ja karkkilisän, mutta sen jälkeen kaikki meni sekaisin kun tuli huono omatunto. En ole sen koommin palannut tarkkaan listan noudattamiseen, mutta olen kuitenkin syönyt jokseenkin kunnolla. Maha tuntuu jatkuvasti suurelta. Yritän olla välittämättä. Olen elänyt yli varojeni: Ostin kaksi hametta kun en osannut päättää kumman ottaisin – ja hameita hamstraan jotta ylisuuri takamukseni ei näkyisi. Lisäksi löysin Uffilta Gaborin saappaat 18 eurolla. Vähän puristaa, mutta mitä pienistä.

Kävin torstai-aamuna Meikussa. Ohutsuolen magneetti oli normaali, samoin gastroskopia. Labroissa olin unohtanut käydä. Joulukuussa seuraava kontrolli, kiitos ja näkemiin. Tack, bra, ei mua mikään vaivaa.

Harryn kanssa aterioimme (haha) sairaalan henkilökuntaruokalassa. Eräs hoitaja sanoi että senkun menette sinne, sanotte kassalla vaan että henkilökuntahinta. Teimme työtä käskettyä, mutta kassalla ei ollut ketään. Soitimme kelloa muutaman kerran muttei ketään tullut. Hetken seisoskelun jälkeen jätimme maksamisen sikseen. Heh. Oli kiva syödä seurassa jossa saa rauhassa puhua ja olla eikä tarvitse kuunnella äimistelyä ja päivittelyä tai katsella millä tapaa tällä kertaa sahataan omaa oksaa.

Illalla katsoin yhden jakson Housea dvd:ltä. Rankka perjantai. Luin torstaina lainaamani pikalainan loppuun. Jäin kirjaan koukkuun jo Imagen välissä tullutta tekstinäytettä lukiessani, enkä voinut vastustaa kiusausta lainata sitä kun Ksandran kanssa hengasimme kirjastossa.

Kämppistä ei ole vieläkään. Alkaa vähän kuumottaa, löytyykö sellaista. Jarkko ym. ovat kyllä vihjanneet että Siballa on kovasti kämppäpulaa, mutta en kaipaisi vaihtaria asuinkumppanikseni, koska silloin olisi sama pulma edessä keväällä. Täytyy kai laittaa ilmoitus jollekin sivustolle ja toivoa että käy flaksi. Stressaa vaan aika reilusti.

Tänään olisi kahdetkin pirskeet mutten taida jaksaa. Viettänen iltani kirjojen ja Vikatikin parissa. Päivän sosiaaliseksi anniksi riitti improtapaaminen ja kahvittelu Tintissä. Olisi kyllä tavallaan kiva käydä pippaloimassa, mutta kun on lahna niin on lahna. Sori kaverit. Olen tylsä.

Read Full Post »

Older Posts »