On ollut hieman ongelmia viime aikoina saada mahtumaan niin hoidollinen, sosiaalinen kuin virtuaalinen elämä samoihin raameihin, etenkin kun tuo sosiaalinen on ollut hieman vilkkaampaa viime aikoina eräältä taholta… Saa nähdä mitä tuleman pitää. Olen huomannut eräiden ystävieni odottavan sitä itseänikin enemmän. Taannoin pohdiskelin tekstarilla Sentencedille mitä sitten tapahtuu kun päiväosastojakso loppuu ja palaan työkyvyttömyyseläkeläisen arkeen. ”Normisyömistä ja uus mies”, kuului vastaus. Tuossa vaiheessa pidin vielä normisyömistäkin todennäköisempänä kuin jälkimmäistä vaihtoehtoa. Nyt en ole aivan varma. Repikää siitä.
Lupailin jo jokin aika sitten kirjapäivitystä mutta olen ehtinyt jo roudata ison pinon kirjoja takaisin kirjastoon. Onneksi hain uusiakin. Tässä löytöjäni.
Haitekstin taisin jo mainitakin. Sopiva sekoitus scifiä ja realismia. Tuli mieleen elokuva Yhdeksäs portti. Vetävästi kirjoitettu. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa. Lainasin sen Helmetin omasta bestseller -hyllystä viikon laina-ajalla. Tänään bongasin samasta hyllystä Siri Hustvedtin, Paul Austerin vaimon, kirjan Kaikki mitä rakastin. Luin sitä viitisenkymmentä sivua eikä mitään tuntunut tapahtuvan. Saa nähdä jaksanko jatkaa. Kannattaisiko? Pitäisi ainakin tuntea enemmän kuvataidetta jotta ymmärtäisi mistä puhutaan… Jotenkin teennäiseltä vaikuttaa. Ei tosin pitäisi hutkia tutkimatta. On muuten miehensä New York -trilogiakin yhä lukematta, vaikka se hyllystä löytyykin.
Toinen kirjasto-bestseller (hauska termi. Olisivat kyllä voineet keksiä jotakin mielikuvituksekkaampaakin. Itse usein pyrin välttelemään niitä oikeita bestsellereitä. Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin tekee kyllä poikkeuksen) jonka lainasin oli Kyllikki Villan Pakomatkalla, joka kertoo Vanhan rouvan lokikirjaa edeltävästä matkasta, vuodelta 1992. Olen kai joltisenkin romantillinen kun meri ja matkustaminen kiehtovat. Maisemien muutos (tai muuttumattomuus), globaalissa mittakaavassa hitaasti lipuva laiva säiden armoilla, meren valtavuus ja kaikkivaltius, ihmisen pienuus, kaikki se mitä tuollaisella matkalla tapahtuu ihmisen mielessä saavat vatsanpohjaan jännityksen tunteen ja jalkapohjat kutiamaan matkalle.
(Leenalta lainattu kuva)
Luettua-sivultani voi huomata viime aikoina vallinneen masennus-teeman. Anna Beckertin kirjan Keulaportti murtuu luin osaksi kylläkin Projektin vuoksi, mutta olihan se muutenkin ihan mielenkiintoinen. Kirja koostuu skitsofreenikkopojan masentuneen ja loppuunpalaneen äidin päiväkirjamerkinnöistä. Veikko Huovisen Pojan kuolema oli selvästi terapiakirja kirjailijalle, mutta myös mielenkiintoinen matka masentuneen pojan elämään edelliseen sukupolveen kuuluvan isän silmin. Aloitin Huovisen lukemisen kai keskivertoa epätavallisemmasta teoksesta.
Kirjatorilta kahdella eurolla löytämäni Anneli Pääkkösen Rauhotutaan oli oivallinen kertomus ihmisistä mielisairaalassa, joka ”panee pohtimaan miksi etsitään sairautta eikä ihmistä”. Oivallinen oli myös kuvitus, jonka kirjailija oli itse valinnut Outi Heiskasen kuvastosta (Heiskanen on suosikkitaiteilijoitani, mikä ei varmaan yllättänyt ketään).
Outi Heiskanen: Admirer (1979)
Kertésziä olen lukenut viime aikoina enemmänkin. Tällä kertaa vuoroon pääsee Kaddish syntymättömälle lapselle. Kertészin kirjoissa pidän eleettömästä kuvailusta. Voisi melkein käyttää adjektiivia hillitty, ellei aihe aina jollakin tapaa johtaisi niin järkyttäviin tapahtumiin, että se olisi sopimatonta. Mitä kirjallisuuteen tulee, olen varsin tietämätön ja sivistymätön, mutta jollakin tapaa mieleen tulee paitsi luonnollisesti Schlinckin Lukija, myös Milan Kundera. Kertészeistä (suomennetuista) on lukematta vielä Kieli maanpaossa ja Tappio.
Olen Ranska-fani. Olen ollut sitä jo kauan. Yksi ranskalaisuuden symboleista minulle on Marguerite Duras. Suorapuheisuudestaan huolimatta hänen kirjoissaan on jotain sellaista kaihoa tai kaipuuta, joka saa melankolian nousemaan ja pakahduttamaan ajatuksiani. Jokapäiväinen elämä oli katsaus Duras’n arkeen naisena, kirjailijana ja entisenä alkoholistina. Nyt löysin kirjastosta teoksen Kirjoitan, jota voinee pitää jonkinlaisena kirjallisena testamenttina, jonka Duras saneli rakastajalleen Yann Andréalle, ja se julkaistiin postuumisti. Minulle Duras’n kirjat ovat kuin Sur le ciel de Paris’n alkutahdit bandoneonilla soitettuna. En osaa kuvata niitä, ne täytyy aistia.
Väliin jotain keveämpää: Löysin Basam Booksin kustantaman hupaisalta vaikuttavan lyhyen kirjasen, joka alkaa siitä kun henkilö jää auton alle kävellessään kirjaa lukien epähuomiossa tien yli. Koska tapanani on lukea samaan aikaan kuin kävelen, tuntui tarina varsin omakohtaiselta. Kyseessä on siis Carlos María Domínguezin Paperitalo.
”Domínguezin romaani kertoo kirjahulluista, joilla on maaninen suhde teoksiinsa. Kerronta ei ole liian synkkää tai yliampuvaa, sillä sitä siivittää mainio musta huumori. Kirja-addiktien lievästi pergamentoitunut iho, tavuista muodostuvat merkityksellisen tulkinnalliset pysty- tai vaakasuorat käytävät teosten sivuilla sekä kuvaukset kirjojen aiheuttamista turmista ovat omalaatuisuudessaan riemukkaita.”
Luin jokin aika sitten Samuel Beckettin Huomenna hän tulee. Siitä tuli yksi harvoista näytelmäkirjallisuuden suosikeistani, pidin sen näennäisestä tyhjyydestä ja odottamisen filosofian sinnikkäästä toiveikkuudesta. Välihuomautus: Pahoittelen kömpelöä kuvailuyritystäni. Anyways, nyt löysin Beckettin romaanin Malone kuolee. Teos on keskimmäinen osa trilogiaa, enkä edes ole lukenut ensimmäistä (viimeinen on vielä suomentamatta), mutta uskaltauduin lainaamaan sen sillä aihe vaikutti erityisen kiinnostavalta (haha, kuten nykyään kaikki mihin liittyy kuolema tai masennus).
”Romaanissa keskeiseksi teemaksi nousee ihmisen pyrkimys ymmärtää oma paikkansa maailmassa, ja Beckettille ominaisesti tässäkin kirjassa esille tulee sanojen riittämättömyys ja tarve yrittää sanoa siitä huolimatta.”
Kiitos teille jotka olette jaksaneet lukea tänne asti. Lainasin vielä kolme kirjaa, yhden kouluun palaamista (Salo-Chydeniuksen Toimintaterapia mielenterveystyössä), yhden omaa mielenterveyttäni ajatellen (Kliininen depressio: Mitä se on ja miten sitä hoidetaan, varsin vanha painos tosin), sekä yhden silkasta mielenkiinnosta (Kuinka kuolemme).
Askarruttaa kyllä tämä selkeästi havaittava teema depression ja kuoleman ympärillä. Ehkä tarvitsen sitä nyt. Depression ymmärrän paremmin kuin kuoleman. Toisaalta olenhan sitäkin jo pitempään päässäni eri tavoin pyöritellyt, alkaen ”kuollaanhan me kuitenkin”-ajatuksista vajaat kymmenisen vuotta sitten. Kuoleman mysteerin ymmärtäminen osana elämää ei ole mikään pikkujuttu. Jollakin tapaa ajattelen tämän kaiken kytkeytyvän mahdollisesti johonkin mitä haluan tehdä työkseni sitten joskus. En nyt kuitenkaan halua mennä asioiden edelle.
Vielä loppukevennys. En yleensä jaksa kertoa unistani, koska harvemmin jaksan toistenkaan unista lukea, mutta tämä oli jo niin mahtava että pakko avautua. Osallistuin Sormusten herran näytelmäversioon, jota esitettiin valtavan, vanhan linnan valleilla. Erikoista tästä teki se, että taistelut olivat todellisia. Juoni ei tosin mennyt aivan kuten Tolkienin versiossa, mutta kyseisestä tarinasta oli kuitenkin kyse. Huimaa seikkailua sponsored by Efexor. Mukana oli myös Ksandra. Steget sinne! Jotenkin samaan syssyyn saatiin mahtumaan myös natsi-Saksan toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat sekä omituinen tapaaminen rikollisjengien kanssa kotikyläni metsissä. Saisipa näitä jotenkin tallennettua…
Huh, hirvittävän paljon sinä ehdit lukea! Oma lukemiseni jää nykyään niin vähiin, kirjoittaminen verottaa oman aikansa.
Kas, Klonkkuhan se siinä. Juuri eilen katsoin sormus-trilogian putkeen ja pääsin nukkumaan yöllä kolmen jälkeen.
En välttämättä lue näitä kaikkia, joista puhun. Varsinkin nuo kolme viimeistä ovat sellaisia että niitä ei edes tarvitse lukea kokonaan, kiinnostavia osuuksia vain. Ne, jotka oikeasti luen, päätyvät sitten tuonne luettua-sivulle. Nyt luulen että esim. tuo Hustvedt jää lukematta… Ja toisaalta, onhan minulla aikaa. Välillä tuntuu että hieman liikaakin. Facebook on tosin alkanut verottaa vapaa-aikaani uhkaavasti 😉
Oi, sormus-trilogia on kyllä hyvä kokonaisuus. Olen itse haaveillut TSH-maratonista, mutten ole toistaiseksi löytänyt kaveria siihen. Johtuisikohan se siitä että minulla on taipumus eläytyä niihin sitä myöten että osa repliikeistäkin tulee ulkomuistista aina vähän ennen kuin elokuvan ääniraidalta…
>>Kuinka kuolemme>>
uh, eikö oo aika raskasta luettavaa, että silleen *liikaa* samaistuu ja liikkuu tematiikan parissa —
En Foxy ainakaan tällä hetkellä koe asiaa niin. Uskoisin että tämä kuuluu nyt johonkin joka on jollakin tapaa mielessäni muutenkin… En toki lukisi jos tuntuisi raskaalta!