Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘ahdistus’ Category

Tänään mietin että mehän elettäisiin kämppiksen kanssa varsin normaalia opiskelijaelämää jos mä vaan selviytyisin koulussa. En voi sanoa olevani sinut nykyisen vartaloni kanssa, mutta kunhan puheenaiheet pysyvät turvallisilla alueilla enkä saa typeriä kommentteja (kuten jouluna) enkä joudu ahtautumaan liian pieniin vaatteisiin, jotka edellisessä elämässä olisivat olleet sopivia (kuten eräässä konsertissa taannoin) ja kykenen hieman valikoimaan mitä syön, luulen että voiton puolella tässä ollaan ainakin syömishäirän osalta. Eri juttu sitten masennus ja muut jutskat, viime kesä näytti että asiat eivät välttämättä ole niin yksinkertaisia kuin kuvittelisi. Sitä ei ehkä blogista saanut selville kuinka paha oloni oli, mutta… No, hyvin paha. Kamala, kamalampi kuin koskaan aiemmin.

Nyt vaan sitten rukoilen kaikilta mahdollisilta tahoilta apua ja tukea koulun alkuun. Hoh. Ehdin kirjoittaa tästä vielä monet kerrat… Mutta kun pelottaa miten ihmeessä saan itseni joka päivä johonkin tiettyyn aikaan edes jokseenkin säällisen näköisenä jonnekin, ja vielä keskittymään oikeisiin asioihin eikä esimerkiksi siihen, miten kestän olla samassa luokkahuoneessa muiden ryhmäläisteni kanssa. Tiedän että olen tätä nykyä jo hieman kehittyneempi hillitsemään ja hallitsemaan ahdistusta, mutta tarpeeksi kuormittuneena raja tulee vastaan entiseen tapaan nopeasti. Ja lannistun kyllä aivan kybällä jos en pärjääkään vielä koulussa. Milloin sitten jos en nyt?! Olen jo povannut itselleni tulevaisuutta minimaalisella eläkkeellä sillan alla asuen tai vähintäänkin jossakin 70-luvulla rakennetussa lähiössä nälkää nähden, velkavankeudessa ja sossun tukiin nojaten.

Olen kyllä pohtinut kurjuutta elämässä ylipäätään. Sitä, ettei koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo, ja se voi kohdallani hyvinkin tuoda jotain yllä kuvailemaani, eikä siihen vaadita edes kovin monen epäonnettomuuden summaa. Onpas vaikeaa luottaa siihen että tulevaisuus toisi jotain hyvääkin, jotain mistä olen haaveillut. Kun nyt vain järki ja tunteet ja kapasiteetti ja motivaatio riittäisivät seuraavien kolmen ja puolen vuoden ajan niin olisi edes ammatti.

Piti ensin liittää tähän jokin optimistisempi kuva mutta tämä nyt vaan niin hyvin kuvaa näitä pelonsekaisia tunnelmiani ennen kohtalon hetkeä…

Read Full Post »

Nothing personal

Aavistelen jotain ikävää. Ei tekisi mieli lähteä mihinkään eikä missään seurassa. Pakko kai kun on liput (oopperaan) ja kaikki. Huomennakaan ei ole rauhaa. En jaksaisi. Oikeastaan arvaan kyllä mitä on tapahtumassa mutta en taida vielä puhua siitä mitään. Selvinnee parin päivän sisällä. Tekisi mieli jäädä kotiin.

Read Full Post »

Huoh. Olen kyllä skippaamisen ja lintsaamisen mestari. Tänään olin jo illan konsertin läpimenossa, toisin sanoen paikan päällä, mutta läpimenon jälkeen ilmoitin äänenvalvojalle että lähden himaan. En kestänyt ahdasta tilaa enkä ihmisiä ympärilläni ja ahdisti. Kun mietin että sama täytyy kestää vielä uudestaan kamalassa esiintymisasussa ja puristavissa kengissä, päätin ettei minun ole pakko. Tyhmää. Onko sitten ollut pakko tunkea itsensä mukaan esiintyviin ryhmiin kun en pysty tai halua tai kykene tai jaksa tai viitsi osallistua esiintymisiin?!

Meinasin repiä paniikit vielä ratikassakin, kun ihmiset törttöilivät ja tukkivat käytävän enkä päässyt liikkumaan eteen saati taakse. Mietin jo pitäisikö aloittaa pieni annos jotakin rauhoittavaa. Tänään on taas ollut itseinhon, huonon omantunnon ja syömishäiriöajatustenkin päivä. Olen heikko, heiveröinen ja yltiömäisen mukavuudenhaluinen, enkä kykene pakottamaan itseäni mihinkään. Paska.

Niin, ja lisäksi söin kamalasti. Ihmekös tuo kun eilinen meni taas pelkällä leivällä ja tämäkin päivä illansuuhun asti. Milloinkahan sitä oppisi…

Read Full Post »

Minun ääneni turha on

Huh-huh, olipa hankalaa olla eilen oratoriotreeneissä. En ollut aikoihin oleillut tilassa jossa on paljon vieraita ihmisiä, en edes kahvilassa (!), ja jo ensimmäisten minuuttien aikana alkoivat ahdistusoireet hyökkäillä. Tilaani ei helpottanut lainkaan Efexorin vieroitusoireet jotka alkavat niin pahuksen nopeasti lääkkeen unohtamisesta. Valot, värit ja äänet tuntuivat aivan liian voimakkailta enkä jaksanut istua hetkeäkään paikallani. Nypittyäni kaksihaaraisia pari tuntia (no joo, lauloin toki myös) ja kuunneltuani miesäänten haparointia (anteeksi vaan, mutta ei ole kyllä Bach ihan hallussa. Sitä paitsi tenoreiden ylimielinen asenne muita äänialoja kohtaan ärsytti kovin. Ei olisi heillä juuri varaa arvostella) päätin lähteä kotiin.

Harhailin hetken Kampissa ihmetellen joululahja-asioita ja miettien, olenko kadottamassa todellisuudentajuni, kävin ostamassa koiranmakkaraa Maisalle ja lähdin kotiin.Valvoin taas liian myöhään ja heräsin liian aikaisin. Tämän iltainen koelaulu mennee sen mukaisesti. Voisin nukkua päikkärit jos pystyn.

Jotain iloista (kai): T tulee tänään.

No niin. Tänään on sentään kahvimaitoa, jota eilen jäin paitsi. Koirulin kanssa ulos, sitten aamupalaa. Nyt olisi tarpeen kuulla: ”Hang in there, buddy!”

Read Full Post »

Pitkästä aikaa. En ole saanut aikaiseksi mitään. Luuserointi kotona ahdistaa,  mutta ulos lähteminen tuntuu usein ylivoimaiselta ja saan pakottaa itseni siihen. Myönnän että kunhan ovi takanani loksahtaa kiinni, tuntuu jo paremmalta. Ahdistaa etten saa pidettyä lankoja käsissäni. Jos päästäisin irti kaikesta istuisin lopulta läävää muistuttavassa kämpässä sotkun keskelle kaivamassani kolossa enkä liikkuisi mihinkään. Nyt olen yrittänyt tehdä asioita muutaman päivässä. Eilen imuroin (huonosti) ja pesin koneellisen pyykkiä. Tänään selvitin maksamattomia laskuja ja rahatilannetta muutenkin sekä epäselvää sähkösopimushässäkkää, tiskit ovat likoamassa ja suunnitelmissa on käydä Maisan kanssa pitkällä lenkillä ja ehkä ehtiä kirjoittaa. Ihmettelen mistä iski tämä yhtäkkinen saamattomuus. Liikaako asioita? Pelottaa äkilliset mielialan muutokset. Viime kesänä alkanut yksinäisyyden pelko kasvoi parissa viikossa äärivoimakkaaksi aloitekyvyttömyydeksi enkä lopulta enää edes puhunut kuin pakon edessä ja silloinkin mahdollisimman vähän. Olin aivan vieras itselleni. En kestä sitä uudestaan…

Lihoin päiväosaston aikana. Kesästä monta kiloa, jouduin jo ostamaan uudet housutkin kun en meinaa edellisiin mahtua. Taiteilen paranemismyönteisyyden ja syömisen unohtamisen välimaastossa. Kunhan saan vaatekaapin ensi viikolla kasaan, käyn läpi vaatteeni ja heitän kaikki liian pienet menemään. Pakko, jos aion tästä nousta. Vihaan tunnetta kun aiemmin löysät vaatteet kinnaavat ja kiristävät. Kunpa menneet vuodet voisi unohtaa kokonaan. Enhän muista niiltä muutenkaan mitään, sellaisessa huurussa olen elänyt, miksei sitten anoreksiakin voisi kadota muististani? Vaateinventaario tulee olemaan kivulias ja ahdistava toimenpide, jos täytyy sovittaa kaikkia mahdollisia… Huh. Salille en ole saanut raahattua itseäni aikoihin. Ehkä sitten ensi viikolla (hahaa, as if saisin aikaiseksi). Tämä kaikki on niin kovin pelottavaa. Tunnen olevani saamaton laiskiainen. Paska.

Read Full Post »

Hyyiiii! Jouduin laittamaan pizzaa ruoanvalmistusryhmässä. Alkukommentti ei liittynyt pizzaan sinänsä vaan katkarapuihin, joita olin pakotettu laittamaan päälliseen ja vieläpä syömään. Yöh. Ne ällöttivät jo valmistusvaiheessa, haaleat lihamöykyt jotka haisivat enemmän kuin vahvasti merelliselle altaalle. Pilasivat koko ruoan, mokomat. En syö rapuja, enkä totisesti katkoja.

(tähän oli tarkoitus laittaa kuva oikeasta katkiksesta mutta ne aiheuttivat puistatusta joten tyydyin näköisversioon)

Ahdisti niin paljon tänään että itkin. Tunnen olevani niin valtava, iso, hyllyvä kasa… Ja kaiken lisäksi huono. Olen huono sairas, olen epäonnistunut, säälittävä, halveksimisen arvoinen olio. Enää puuttuu se että haisisin samalle kuin pizzassa olleet kukertavat mötkäleet. Sirpa yritti vakuutella että kelpaan, että olisin riittävä, mutta enpä tiedä. Huono sairas -avautumiseni herätti vilkasta keskustelua iltapäivän ryhmässä.

Erään päiväosastolaisen tapa kauhistella monia asioita joita joudumme syömään tuntuu ikävältä. Jos kerran niitä on pakko syödä kuitenkin, on mielestäni turhaa itsekorostusta alkaa päivitellä ja paisutella asiaa entisestään. Jokaisellahan meillä on mahdollisuus valita: Ottaa tai jättää. Tiedetään, kyse on sairaudesta ja tämä tapaus on muutenkin hyvin erilainen ihminen kuin minä eikä hän varmastikaan ymmärrä miten suurta ahdistusta hän aiheuttaa päivittelyllään, mutta itse potilaana samassa paikassa en jaksa eikä minun mielestäni tarvitse olla ymmärtäväinen kaikkea kohtaan. Alkoi vain ahdistaa kun hän ruoanvalmistusryhmän jälkeen piti palopuhetta siitä kuinka pizza on kammottavaa roskaruokaa eikä hän ikinä pystyisi normaalisti syömään sitä. Tunsin itseni entistä huonommaksi, sikäli kuin se on mahdollista, olenhan jopa kahdesti sairastamisaikanani syönyt pizzaa oksentamatta. Tai kerran ainakin.

Iltapäivän ryhmässä oli aiheena tunteet. Annoin esimerkin vihan tunteesta. Olin nimittäin viimeksi kunnolla vihainen (muistaakseni) ykkösellä ollessani, vajaa vuosi sitten. Hoitajat tulkitsivat sanomisiani väärin siihen nähden mitä niillä tarkoitin, mikä johti siihen etten saanut edes tilaisuutta selittää mitä oikeasti olin tarkoittanut, ja asiat menivät entisestään solmuun. Tippaakaan ei helpottanut se, että olin niin ahdistunut neljän seinän sisällä kökkimisestä ja kaiken rajoittamisesta ja siitä hemmetin mölysaasteesta joka pauhasi ympäri osastoa, että ulosantini heikentyi entisestään. Tästä kaikesta seurasi epäluottamus hoitohenkilöstöä kohtaan, tunne että emme suinkaan ole samalla puolella vaan että olen yksin koko sairaalakoneistoa vastaan. Huh, ei ihme että hitusen vihastutti. Tilanne tämän päivän keskustelussa ei olisi ollut niin herkullinen ellei ryhmän vetäjänä olisi ollut kakkoshoitajani osastolta. Hahaa… Pauliina strikes back! Onpa taas aikuismaista käytöstä. No, eihän se minun vikani ole että antavat tuollaisia tehtäviä, minähän teen kuten käsketään.

Huomenna saamme sissiksi hoitajan, joka eräissä piireissä tunnetaan ei-kovin-mairittelevalla nimellä. Onneksi on lyhyt päivä. Ei nimittäin nappaisi lähteä keskustelemaan kyseisen henkilön johdolla.

Jotakin hämmentävää: Olen viime aikoina keskustellut usein T:n kanssa puhelimessa. Hän on soittanut minulle. Tekisi mieleni kysyä: ”Mitäs tänne soittelet?” mutta en taida kehdata. Kuulemma hän kaipaa minua ihmisenä kovasti. Hmm. Minähän muuna minua sitten voisi kaivata…

Read Full Post »

Thing that eats my life

(kuva)

Eka päivä päiväosastolla takana. Catan-session venyttyä hieman en nyt ala kertoa siitä seikkaperäisesti.

Aamu oli kökkö (satoi kaatamalla, olin unohtanut ladata matkakorttini, lähdin myöhässä), ahdisti kovasti (olin varma että olen suurin ja läskein ja ällöin ja säälittävin ja kaikkia sen tapaisia asioita). En avautunut keskustelussa juurikaan, ruokailu meni miten kuten paitsi ärsytti huomata vieruskaverin huijaaminen. Tavallaan sinänsä hupaisaa, huijasinhan itsekin (ihan vähän vaan). Leparissa viihdyin noin 15 minuuttia, ei unettanut niin ei unettanut. Aloin analysoida mukarentouttavaa musiikkia (Secret Garden sanonko missä). Unohdin ottaa paperia ja kynän mukaan, olisin tarvinnut ahdistuksenpurkukirjoitustuokion. Välipala tökki (en ole koskaan tykännyt Riisifruteista, sellaista valmiiksi pureskeltua pöperöä ja suhteellisen suuri annoskin vielä) ja sen jälkeen pikapikaa hokoon. Hoitoaikaani jatkettiin hieman, kinastelin siitä montako liikuntakertaa viikossa on sallittu enkä edes katsonut mitä hoitosopimukseen kirjattiin. Avauduin ahdistuksesta.

Sannalla olisin muuten oksentanut mutta kun siellä on niin pahuksen hiljaista että olisin kuitenkin jäänyt kiinni. En syönyt niin paljoa kuin ateriasuunnitelmassa lukee mutta jotain kuitenkin, ja otin leipääkin. Nyt on vielä iltapala syömättä, katsotaan mitä otan jos otan (ihan kuin mulla kotona olisi suurta valinnanvaraa – turvaruokaa tai turvaruokaa). Sentenced vei voiton kahdesti hajuaistimeni edestä. Ahdistuin jo valmiiksi huomisesta. Pitkä päivä tiedossa. Tittidii, bileet sille. En tajunnut että ihan näin paljon voikaan ahdistaa. Life sucks.

Read Full Post »

Older Posts »