Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘ei nappaa’ Category

Tänään mietin että mehän elettäisiin kämppiksen kanssa varsin normaalia opiskelijaelämää jos mä vaan selviytyisin koulussa. En voi sanoa olevani sinut nykyisen vartaloni kanssa, mutta kunhan puheenaiheet pysyvät turvallisilla alueilla enkä saa typeriä kommentteja (kuten jouluna) enkä joudu ahtautumaan liian pieniin vaatteisiin, jotka edellisessä elämässä olisivat olleet sopivia (kuten eräässä konsertissa taannoin) ja kykenen hieman valikoimaan mitä syön, luulen että voiton puolella tässä ollaan ainakin syömishäirän osalta. Eri juttu sitten masennus ja muut jutskat, viime kesä näytti että asiat eivät välttämättä ole niin yksinkertaisia kuin kuvittelisi. Sitä ei ehkä blogista saanut selville kuinka paha oloni oli, mutta… No, hyvin paha. Kamala, kamalampi kuin koskaan aiemmin.

Nyt vaan sitten rukoilen kaikilta mahdollisilta tahoilta apua ja tukea koulun alkuun. Hoh. Ehdin kirjoittaa tästä vielä monet kerrat… Mutta kun pelottaa miten ihmeessä saan itseni joka päivä johonkin tiettyyn aikaan edes jokseenkin säällisen näköisenä jonnekin, ja vielä keskittymään oikeisiin asioihin eikä esimerkiksi siihen, miten kestän olla samassa luokkahuoneessa muiden ryhmäläisteni kanssa. Tiedän että olen tätä nykyä jo hieman kehittyneempi hillitsemään ja hallitsemaan ahdistusta, mutta tarpeeksi kuormittuneena raja tulee vastaan entiseen tapaan nopeasti. Ja lannistun kyllä aivan kybällä jos en pärjääkään vielä koulussa. Milloin sitten jos en nyt?! Olen jo povannut itselleni tulevaisuutta minimaalisella eläkkeellä sillan alla asuen tai vähintäänkin jossakin 70-luvulla rakennetussa lähiössä nälkää nähden, velkavankeudessa ja sossun tukiin nojaten.

Olen kyllä pohtinut kurjuutta elämässä ylipäätään. Sitä, ettei koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo, ja se voi kohdallani hyvinkin tuoda jotain yllä kuvailemaani, eikä siihen vaadita edes kovin monen epäonnettomuuden summaa. Onpas vaikeaa luottaa siihen että tulevaisuus toisi jotain hyvääkin, jotain mistä olen haaveillut. Kun nyt vain järki ja tunteet ja kapasiteetti ja motivaatio riittäisivät seuraavien kolmen ja puolen vuoden ajan niin olisi edes ammatti.

Piti ensin liittää tähän jokin optimistisempi kuva mutta tämä nyt vaan niin hyvin kuvaa näitä pelonsekaisia tunnelmiani ennen kohtalon hetkeä…

Mainokset

Read Full Post »

Freudilainen lipsahdus: Sahlbergin kirjan nimi oli siis Eksyneet, ei Eksyksissä.

Lahjat on avattu, pukille kiitos ja kumarrus avokätisyydestään tänä(kin) vuonna. Tutkin bussiaikatauluja jotta olisin karannut Lahteen huomiseksi, mutta mikään bussi ei kulje sinne täältä huomenna. Kökkö. Pakko siis vaan purra hammasta, huulta, poskea tai kynsiä ja kestää.

Ei tässä auta kuin käydä maate. Olen jo yli tunnin verran surfannut tylsistyneenä netissä. Porukat lukevat kirjojaan ja elikotkin vetelevät elbaa minkä ehtivät. Olen myös kuvannut jonkin verran. Kuvat ovat lähinnä aiheeltaan kissa istuu, kissa makaa, kissa syö kukkaa, kissa koristelee kinkkua, kissa ryövää joulukuusenkoristeita, kissa hyökkää päin kameran zoomia jne. Pari otosta on myös Mrs A:n ja Mr J:n pikkujoulualttopäivästä, joista niissäkin on pääosassa Olga-kissa.

Ikävä Maisaa ja T:tä. Taidan lähteä lukemaan Wilden satuja kun Sahlberg loppui.

Hyveli yöteli. Olkaa kiltisti.

Read Full Post »

So far so not

Tähän mennessä tapahtunutta:

Karmea kanuuna aatonaattona. Oksensin ensimmäistä kertaa krapulaani. Sen jälkeen olo parani kummasti.

Enolla on todettu Parkinsonin tauti.

Leivoin piparit ärsyttävän takertuvasta taikinasta. Äippä erehtyi kysymään, palaako pinna kun taikina juuttui leivinlautaan ja kaulimeen. ”Ei mulla mikään pala!”, karjaisin.

Nuorempi kissa kaatoi joulukuusen.

En lähtenyt kirkkoon, pyytelen taivaan valot ja rauhan päälle maan kotoa.

Olen melkein lukenut Sahlbergin Eksyksissä.

Rasittaa jatkuva puhe syömisestä, rasvasta ja sen sellaisesta (No niin, nyt syödään! En mä käytä margariinia. Tää on oikeeta maitoa. Sun siskosi on laihtunut ihan kauheesti. Ota nyt lisää).

Kävin vaa’alla, muttei sen lukemaan voi luottaa, se on aina näyttänyt vähän vähemmän kuin rehellisemmät.

Syöminen hävettää.

Siskon laihtuminen suututtaa. Mun piti olla ainoa joka voi ostaa vaatteita lastenosastolta. Laihuus oli mun ainut keino saada jotain huomiota. Nyt sekin on viety.

Ärsyttää siskon tapa puhua yliäänekkäästi.

Mietin karkaisinko huomiseksi Lahteen kun siskon porukka tulee syömään. Muuten voi tulla konhlikti.

Tajusin että Varpunen jouluaamunassa pitäisi laulaa: ”joulu on, koditon varpuseni onneton” eikä: ”joulu on koditon, varpuseni onneton”, kuten aina lauletaan.

Kävin Mustin kanssa kävelyllä metsässä. Oli ihanan rauhallista.

Isän soittamat joululaulut vanhan kuoron joululevyltä kiristävät pinnaa. Kuuntelisin mieluummin Jari Sillanpäätä. Sillä on oikeasti ihan kelpo joululevy.

Saa nähdä mitä tästä oikein vielä tulee.

Read Full Post »

Jaahans. Itsepäisyys vei voiton ja sanouduin irti päiväosastolta.

Mitä eilen sitten tapahtui? Noh. Toivoin hokon mahdollisimman piaksi koska olin keskustellut polin lääkärini kanssa edeltävästi päiväosastojakson mahdollisesta lyhentämisestä tai jälkimmäisen viikon hoitopäivien harventamisesta, ja halusin selvittää näitä asioita asap. Suureksi äimistyksekseni lääkäri sanoi ettei hän sairauskertomuksestani mitään sellaista löytänyt, ja että hoitoon on sitouduttava joko viideksi päiväksi viikossa tai sitten ei ollenkaan. Hoitaja tuli onneksi vastaan ja sanoi että saan pitää yhden perjantain vapaata, kun selitin että lauantaina olen heti aamusta keikalla eri paikkakunnalla ja ohjelmistot ym. on katsomatta ja reissuun olisi lähdettävä perjantaina. Lääkärin esittämät perustelut joustamattomuudelle olivat aivan kummalliset, varsinkin siihen nähden että päiväosaston tarkoitus olisi antaa tukea normielämässä selviytymiselle. ”Jos antaa yhdelle jonkin erityisluvan niin sitten on vaikea perustella miksei joku toinenkin voi saada, ei tässä vain sinusta ole kyse, ymmärrätkö”. Miksi erityislupia ei voi antaa muillekin, jos heillä on niille hyvät perusteet? ”Täällä kun on, ymmärrätkö, potilasryhmällä suuri merkitys niin potilaat alkavat puhua keskenään jos jollekin annetaan erityisoikeuksia”. Anteeksi vaan mutta vitustako tämä lääkäri kuvittelee tietävänsä mistä potilaat oikeasti puhuvat? Ei ainakaan siitä jos joku saa hyvästä syystä olla pois päivän tai pari, tai jos hoitopäiviä harvennetaan sovitusti. Ja olisihan hän voinut tarkistaa polin lääkäriltäni, pitikö sanomani paikkansa, ennen kuin lähtee tuomitsemaan minua valehtelijaksi. Mainittakoon, että olin jo aamun keskusteluryhmässä kertonut stressistäni näin ennen joulua ja kuvaillut stressioireitani varsin yksityiskohtaisesti (jatkuva tunne siitä että jokin painaa, tunne kuin joku ajaisi takaa, paniikkiherkkyyttä aiempaa enemmän). Kun sitten hokossa mainitsin että stressiä aiheuttavat soittokeikkani, oli lääkäri sitä mieltä että ne ovat vain minun henkilökohtaisia valintojani. Jaa mistä kohtaa, kysynpä vaan, kun niistä on kiinni tammikuun toimeentuloni? Helppoa kai puhua valinnoista lääkärin palkalla (pahus kun en tajunnut sanoa tuota viimeistä ääneen hokossa)…

Toinen asia hokossa oli viikon tavoitteeni. Olin puhunut asiasta jo aamun keskusteluryhmässä ja sanoinkin että ei mulla sitten muita tavoitteita kai ole. ”Niin mutta nyt ollaan hoitokokouksessa, ymmärrätkö, ne täytyy käydä läpi uudestaan”. Sanoin että kotiin on vielä vaikea ostaa normaalirasvaisia tuotteita, niin että voisin ottaa tavoitteeksi ostaa esim. 17 % juuston nykyisin 5 % asemesta. ”Ei täällä mitään 17 % tuotteita hyväksytä, ei lainkaan”. Viidestä prosentista suoraan 30 % -juustoon on kuitenkin pitkä matka, sanoin. ”Täällä syödään normaalirasvaisia tuotteita, tämä on, ymmärrätkö, syömishäiriöyksikkö”. Muistutin ettei kyse ollut nyt siitä, mitä söisin päiväosastolla vaan siitä mitä söisin kotona. Sanoin lisäksi että ravitsemusterapeuttien suositushan on sydän- ja verisuonitautien esiintymistiheyden vuoksi käyttää 17 % juustoja. ”Joo mutta ei onnistu, kyllä sen, ymmärrätkö, täytyy olla normaalirasvaista”. Kenen edun mukaista on jos ostan jääkaappiin happanemaan tuotteita joita en uskalla syödä?! Ei hyvä tavaton. Hoitaja tuli tässäkin apuun ja sanoi kirjaavansa hoitosopimukseen että ostaisin vähintään 17 % juustoa kotiin.

Noin joustamatonta lääkäriä en ole tavannut kenties koskaan. Tuolla asenteella hän tulee valitettavan varmasti saamaan pahaa mieltä aikaan monessa potilaassa. Psykiatrisessa hoidossa keskusteleva hoito-ote olisi niin kovin tärkeä, ja tämä natsi paitsi tuntuu kohtelevan potilaita kuin pikkulapsia, vaikuttaa myös sellaiselta että moni potilas vain ahdistuu siitä järkähtämättömästä seinästä jonka hän lyö suoraan potilaan nenän eteen. Ei, en todellakaan ymmärrä. Nimittäin sitä, mihin hän tuollaisella asenteella pyrkii ja mitä kuvittelee saavansa aikaan. Tuskin mitään hyvää, tai sitten on jokin pahasti vinksallaan.

However, minua ei tulla päiväosastolla näkemään tällä erää, mikäli vointini säilyy. Soitin hoitajalle ja selitin asiaa. Puhuin myös polin lääkärini ja ravitsemusterapeuttini kanssa. Olen tilanteesta hieman häkeltynyt ja epävarmakin, mutta eilinen oli niin kamala että stressitasoni olisi kohonnut potentiaalisesti jos olisin joutunut lääkärin kanssa vielä jostakin keskustelemaan. Kertoohan siitä jotain sekin että hokon jälkeinen eilinen päiväosastolla kului itkiessä. Toista sellaista päivää en todellakaan nyt tarvitse, niinpä yritän nyt selvitä kotona niin hyvin kuin kykenen.

Read Full Post »

Pää räjähtää

Päiväosaston uusi lääkäri on syvältä. Ei muuta.

Read Full Post »

Nothing personal

Aavistelen jotain ikävää. Ei tekisi mieli lähteä mihinkään eikä missään seurassa. Pakko kai kun on liput (oopperaan) ja kaikki. Huomennakaan ei ole rauhaa. En jaksaisi. Oikeastaan arvaan kyllä mitä on tapahtumassa mutta en taida vielä puhua siitä mitään. Selvinnee parin päivän sisällä. Tekisi mieli jäädä kotiin.

Read Full Post »

Huoh. Olen kyllä skippaamisen ja lintsaamisen mestari. Tänään olin jo illan konsertin läpimenossa, toisin sanoen paikan päällä, mutta läpimenon jälkeen ilmoitin äänenvalvojalle että lähden himaan. En kestänyt ahdasta tilaa enkä ihmisiä ympärilläni ja ahdisti. Kun mietin että sama täytyy kestää vielä uudestaan kamalassa esiintymisasussa ja puristavissa kengissä, päätin ettei minun ole pakko. Tyhmää. Onko sitten ollut pakko tunkea itsensä mukaan esiintyviin ryhmiin kun en pysty tai halua tai kykene tai jaksa tai viitsi osallistua esiintymisiin?!

Meinasin repiä paniikit vielä ratikassakin, kun ihmiset törttöilivät ja tukkivat käytävän enkä päässyt liikkumaan eteen saati taakse. Mietin jo pitäisikö aloittaa pieni annos jotakin rauhoittavaa. Tänään on taas ollut itseinhon, huonon omantunnon ja syömishäiriöajatustenkin päivä. Olen heikko, heiveröinen ja yltiömäisen mukavuudenhaluinen, enkä kykene pakottamaan itseäni mihinkään. Paska.

Niin, ja lisäksi söin kamalasti. Ihmekös tuo kun eilinen meni taas pelkällä leivällä ja tämäkin päivä illansuuhun asti. Milloinkahan sitä oppisi…

Read Full Post »

Older Posts »