Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘normaali – minäkö?!’ Category

Olen miettinyt tänään että blogini muuttaisi takaisin Livejournaliin. Siihen on oikeastaan kaksi syytä. Voisin halutessani kirjoittaa lukittuja postauksia vain tietyille lukijoille sekä voisin muokata rajattomammin ulkoasua. Hm. Katsotaan saanko aikaiseksi. Pystyyköhän postauksia siirtämään suoraan…? Ärsyttää tämä veivaaminen edestakaisin mutta luulen että se olisi parempi kuitenkin niin. Ihan vaan tiedoks niinku. Blogilistalta minua seuraavia asia ei toki koske.

Jaa juu. Kuis pärii. Ihan jees. Kai. Koulu alkoi, kävin Riikalla. Opiskelijatuutoreista on pakko sanoa että olisi kiva kuulla vähemmän huonoja vitsejä ja enemmän asiaa. Ja jos ne omat asiat voisi hoitaa joskus muulloin kun 20 opiskelijaa seisoo ympärillä niin olis kans tosi hieno homma. Luokkatovereista en uskaltaudu sanomaan mitään, ensivaikutelma on useimmiten se väärä. En odota mitään sieluja yhteensulattavaa ystävyyttä, joskaan en sotakirveitäkään.

Riikalla. Paino samassa. Kävi ilmi että syön suklaata koska mulla on nälkä. ”Sehän on ihan sun valintasi haluatko tehdä niin vai syödä oikeeta ruokaa”, Riikka sanoi. Jooh. Ja tänään kotiintulon jälkeen menikin vaan liki 150 g suklaatia. Heh. Samapa tuo, kun paino ei laske. Kai. Sovittiin että teen parhaani kouluruokailujen suhteen. Se tarkoittaa että pyrin käymään siellä. Kävin tänäänkin, vaikka ahdisti. Söin pahaa kasvisriisimössöä vaikka siinä oli liikaa mustapippuria ja suu kirveli. Tästedes tyytynen keittovaihtoehtoon.

Huomenna taas kouluun. Karua. Tästedes olen sitoutunut johonkin aina ensi kesään asti. Joka hiivatin päivä. Parempi olla ajattelematta, iskee vielä paniikki.

Read Full Post »

Flunssa ja kuumeilu juuri nyt ovat varmaankin rangaistukseni maailmankaikkeudelta, ihan vaan siitä syystä kun olen niin monta kertaa peruutellut juttuja joihin en syystä tai toisesta ole halunnut mennä vetoamalla flunssaan tai kuumeiluun. Great. Huomenna vielä Riikan aika iltapäivällä, ja ainut ruokapäiväkirjapäivä ei näytä hääppöiseltä. No, vaa’an lukema viimeistään kertoo totuuden Riikallekin – eli että pärjään ihan hyvin.

Neljä jaksoa Gilmoreja takana. T:kin alkaa lämmetä niihin. Voisin jatkaa vielä parilla, käydä suihkussa (hah, ihme kun naapurit eivät ole valittaneet löyhkästä. Tuuletin aamulla peittoja pakkasessa) ja mennä nukkumaan. T lupasi onneksi hoidella Maisan illalla ja aamulla niin selviydyn paremmin. Rassaa jo valmiiksi kuunnella orientaatiopäivien infoasioita. Etenkin opintotuki-info sapettaa, kun en sellaista edes saa. Hmh.

Vähän kyllä pelottaa huominen ruokailu julkisessa ateriointilassa. Tai ei pelota, mietityttää vaan.

Read Full Post »

Kyllä huomaa ettei aurinko paistanut joulukuussa kuin 20 tuntia (Hesarin mukaan). Nyt kun arskaa on taas näkynyt, on silmät sikkuralla häikäistyksestä. No, siihen tosin vaikuttaa tietysti köppänen olo, olen nimittäin saamassa flunssan. T on juuri saanut itsensä parin viikon räkimisestä ja kuumeilusta kuntoon, ja nyt on sitten näköjään niin sanoakseni mun vuki. Eilen tuntui keuhkoputkessa tai mikä torvi nyt onkaan, pariin otteeseen, ja tänään on kurkku kipeä ja töhkänen, ja palelee. Totta kai, heti kun ulkona alkoi näyttää siltä että siellä viettäisi mielellään aikaansa.

Ensi viikolla on ajat sekä Riikalle että Ritvalle Lapparissa. Aloitin eilen ruokapäiväkirjaa Riikan aikaa ajatellen, mutta tämänpäiväisiä syömisiä en kyllä kehtaa kirjoittaa ylös. Pelkkää napsimista, voileipäkeksejä, suklaata ja muita herkkuja. Kunnon ruoka? Mitä se on? Jotain syötävää?! Hävettävää, etenkin kun nyt yritän kovasti todistella että olen hyvässä kunnossa.

Jotain iloista: Olen työskennellyt Projektin parissa sen minkä Scrabblen pelaamiselta olen ehtinyt. On hyvä fiilis siitä että on saanut jotain muka hyödyllistä aikaiseksi. Se on kiva!

Mikä myös iloista, istuimme eilen iltaa kämppiksen ja T:n kanssa kera punaviinin ja suolattujen cashew-pähkinöiden. Kolme viisasta. Keskustelussa ruodimme maailmanpolitiikkaa, toden, todellisen ja todellisuuden sekä absoluuttisen olemusta ja sen sellaista. Ja maailma parani. Tai ainakin tuli maistettua kohtuullista punkkua.

Read Full Post »

In a mellow tone

Voi tuska. Rappukäytävässä raikaa palohälytin vaikkei paloa näy eikä savua haise missään. Soi nimittäin aika kivasti tuosta kerrosta ylempää, kun ei ole kuin yksinkertaiset ovet. Pakko lykätä Maisan päivälenkkiä, kun ei rappuun raaski mennä korviaan pilaamaan.

Vuodenvaihdekin ehti jo mennä. Juhlimme iloisesti sopivalla väkimäärällä kotosalla. Skumppaa ja viiniä meni, ja kämppiksen tekemä sushi oli vertaansa vailla. Uudenvuodenpäivänä kävin Maisan kanssa puistoilemassa kera Yoshimin ja Hukka-koiran, ja lopulta kävelimme Tehtaankadun koirapuistosta kotiin. Loppupäivä menikin tiskatessa ja siivotessa jälkiä.

Olen yrittänyt katsella alennusmyynnistä itselleni housuja, mutten vaan löydä. Viimeksi tänään sovitin Uffissa kolmia, joista mitkään eivät sopineet, maanantaina varmaan kymmeniä Sokkarilla eikä niistäkään mitkään käyneet. Alkaa jo vihaksi pistää kun ei löydy sopivia. Housujen osto on pian jo pahempaa kuin rintaliivien. Hmh. Speaking of which, alkaa olla aika ostaa myös uusia rintsikoitakin, kun osa vanhoista on käynyt pieniksi kiitos lisäkilojeni. Saa nähdä tuleeko seuraavasta ostoskeikasta yhtä kuuluisa kuin taannoisesta ilmapallogeelitäytepäivityksestä Pauliinan päiväkirjan aikaan. Ja lisää naisellisia asioita. Joko en ole yhtä tarkka kuin aiemmin, tai sitten karvankasvuni todella on hidastunut. Sääristä nimittäin. Ja sehän on ihan kiva se. Hidastuisipa vielä kulmakarvojen osaltakin.

Olen koukussa. Scrabble (Facebookissa aka Scrabulous) ja Traveller IQ eri versioineen vievät ainakin tunnin jolleivät kahta päivästäni. Scrabble on loistava peli myös IRL, ja ärsyttää kun siskollani on se, vaikkei hän edes tykkää pelata. Hukkaan menee hyvä peli! Traveller IQ taas on loistavaa muistin virkistystä takavuosien maantietofanille, joka vietti vapaa-aikaansa nenä kiinni kartastoissa. On tullut huomattua että Afrikan ja Pohjois-Amerikan mantereen tuntemukseni on ala-arvoista.

Alan olla täpinöissä koulun alkamisesta. Ja sitä paitsi viikon päästä täytän vuosia. Argh! Taas lähempänä kolmeakymmentä ja taas pitäisi olla niin kovin aikuinen. Ja minä vasta aloitan koulun, eikä ole hajuakaan siitä, pärjäänkö siellä. Kunpa, oi kunpa saisin Kelasta terapiatukea niin olisi edes jotakin varmaa tässä elämässä!

Kävimme T:n kanssa katsomassa Guillermo de Toron elokuvan Orpokoti. Se oli erikoinen elokuva. Luokitukseltaan se oli jännitys/draama, ja jotkut olivat tituleeranneet sitä jopa kauhuelokuvaksikin (siinä vasta lajityyppi jota inhoan). Kuitenkin muka yliluonnolliset asiat saivat lopulta luonnollisen selityksen, ja elokuvasta jäi rauhallinen ja lohdullinen tunnelma. Varsin suositeltavaa katsottavaa siis, vaikkei yhtä hyvä ollutkaan kuin ohjaajan edellinen pätkä, Pan’s Labyrinth.

Eipä taas tunnu olevan mitään fiksua sanottavaa. That’s all, folks.

Read Full Post »

Voihan jummijammi. Mitään en taas saa aikaiseksi. Syön päivän toista jogurttia ja äsken meni kolmas (kokonainen) ruispala ja tuntuu että syön vain koska en muutakaan tee. Ja sitten taas paisun, ja sekös ahdistaa. Huh-huh. En osaa lainkaan rytmittää tekemisiäni, kaikki menee omituisesti valumalla. Ärsyttää. Kulutin yhden 24. -osan vuorokaudestani taas kerran päivittämällä tämän niin kovin kiintoisan blogini ulkoasua. Mikäpä sen tärkeämpää elämässäni.

Tajusin Maisan kanssa lenkille lähtiessäni että pian alkaa viimeinen kuukausi sairauslomaani. Kuukausi tuntuu varmasti työssä käyvästä pitkältä ajalta, mutta pari vuotta saikkarilla lepuuttaneelle kuukauden päivät kuluvat hujauksessa. Kouluun! Who, me? Noooo…

Keitin kahvia jos se hieman rauhoittaisi ja saisin tämän ylitsepursuavan puhtini (psst. Sarkasmia.) johonkin suunnattua. Rasittavaa kun olen kahden vaiheilla mitä tekisin. Projektia pitäisi, mutta joulukorttejakin olisi kiva väsätä. On mulla ongelmat. Hyvä kun ei oikeita.

Ensi viikon päiväosastojakso siintää mielessä. Suhtaudun siihen luultavasti jopa liian varauksellisesti, mieleeni on painunut kevät jolloin siellä oli, kuten nytkin, vain yksi hoitaja, ja tämän kyseisen hoitajan ammattitaito oli en-viitsi-sanoa-mistä. Pelkään väärinkäsityksiä ja ihmisten kykenemättömyyttä niiden selvittämiseen. Hesarissa puhuttiin sairauskertomuksista ja potilaan oikeudesta saada itsestään kertovat turinat käsiinsä sekä oikeudesta korjata virheelliset lausunnot. Pisti vihaksi se, että näitä oikeuksia ei kunnioiteta. T luki samasta lehdestä mielipidekirjoituksen otsikolla ”Valtion budjetista kerrotaan vain hyviä asioita”, ja vihastui siitä. Tulipa päivän ärsytyskiintiö täyteen heti aamusta. Kyseisen kiintiön katto on valitettavasti varsin joustavaa tekoa.

Lehdessä oli myös juttu tunteiden tunnistamisesta. Kuvittelin aiemmin että se olisi aivan helppoa. Sittemmin hokasin etten taidakaan olla siinä kovin hyvä. Olen tosin hieman ulkona siitä, mikä sitten lasketaan tunteeksi. Ilo? Suru? Onko voimassa jako sympaattisiin ja antipaattisiin, kuten T ehdotti? Ainakin lehden mukaan se että tuntee itsensä ärsyyntyneeksi on liian epämääräinen ilmaisu. Hmm. Minusta se on kovinkin eksakti. Kaikki kai tietävät miltä tuntuu kun jokin sinänsä mitätön asia alkaa suututtaa. Jos joku väittää ettei tunne ole tuttu, suosittelen esim. kaivamaan kaapin ylähyllyn taaimmaisesta nurkasta jotakin niin että kaikki hyllyn etummaiset tavarat putoavat niskaan.

Vajaat pari vuotta sitten olin Yths:llä, tuolla kaikkien yliopisto-opiskelijoiden suosimassa terveydenhuoltoinstituutiossa, jonka lähetekiintiön katto ei ole lainkaan niin joustava kuin allekirjoittaneen ärsytyskiintiön, ja istuin päivystävän yleislääkärin vastaanotolla. Olin väsynyt, uupunut, aliravittu ja masentunut ja tarkoituksena oli saada virallinen paperi kouluun jotta välttyisin valituksilta poissaoloistani. ”Kuvailisitko miltä sinusta tuntuu”, lääkäri kysyi. ”Ahdistaa. Tuntuu tosi pahalta”. Väänsin itkua. ”Pystyisitkö yhtään tarkentamaan?” ”Emmätiiä… Väsyttää vaan niin paljon. En jaksa mitään.” ”Kuvailisitko vielä hieman lisää miltä sinusta tuntuu?” Lääkäri jatkoi, vaikka luulisi että kykenemättömyyteni analysoimaan oloani olisi paistanut jo kauas, hyvä kun ylipäänsä pystyin kommunikoimaan. Mitäs luulet, olisi näin jälkeenpäin tehnyt mieli sanoa. T kuvaili lääkäreitä tiedevammaisiksi. Toisaalta ymmärrän pyrkimyksen saada potilas kakaisemaan mahdollisimman tarkka oirekuvailu, koska lääkäri voi kuitenkin vain tulkata sen mitä potilas sanoo, ja mitä tarkempi kuvailu, sitä vähemmän jää tilaa virhearviolle. No, saikkua muistaakseni ropsahti, eli tilanne päättyi siinä mielessä hyvin mutta ahdistuskin kyllä reipastui roimasti.

Kaikkien hoitokommervenkkieni muisteleminen herättää paljon tunteita, jotka eivät suinkaan ole aina niin kovin… Hm… Sympaattisia? Positiivisia? No jotain sinnepäin kuitenkin. Täytyisi päästä terapiaan kai jo niidenkin vuoksi. Hah. Kela olkoon armollinen.

Read Full Post »

Maisa hassutteli hangessa. Se innostuu aina lumesta, eikä tuisku häirinnyt sitä lainkaan. Iltapäiväksi lupailtu vesikeli ei innosta meitä kumpaakaan.

Olisi ollut vuokranmaksukeikka tänä aamuna. En pitänyt itseäni laulukuntoisena (myönnän että olin rajatapaus) enkä lähtenyt. Tänään aion olla mahdollisimman paljon sisätiloissa.

Eilen jouduin vahingossa katsomaan älyttömän elokuvan 28 viikkoa myöhemmin (joojoo, lajityyppinsä edustajaksi hyvä ja muuta vastaavaa jargonia. Mitä siitä että lajityyppi sinänsä on älytön. Mainittakoon että luulin meneväni katsomaan Viimeistä tangoa Pariisissa). Maisan kanssa ulkona pelkäsin zombien hyökkäystä milloin minkäkin puun tai kadunkulman takaa, eikä oloani lainkaan helpottanut se että Maisa pelkää pimeää ja jähmettyy usein silmät tarkkoina tuijottamaan johonkin tiettyyn suuntaan matalasti murahdellen ja haukahdellen.

Olen jälleen kerran pohtinut paljon omaa hulluuttani, sitä sekasortoa päässäni, kaaosta jonka avulla yritin löytää järjestystä. Jumalat juhlivat öisin -kirjan Richard on yhä samastumiskohteeni, viime vuosien jälkeen entistä enemmän.

Molemmat kädet jäisellä kaiteella, tuijottaen veteen joka kuohui valkoisena paasia vasten tai solisi ohuelti hioutuneiden kivien yli minä mietin millaista olisi pudota ja murskata päänsä tuollaiseen heleänväriseen kiveen: hirvittävä isku, äkillinen velttous ja sitten punaiset juonteet marmoroisivat lasinkirkkaan veden.

Äänet puhuivat minulle veden kohinasta ja suhisevasta lumesta: ”Laskeudu lepäämään”, ne kuiskailivat, ja: ”Käänny vasempaan. Kadut jollet käänny.”

Kävelen Länsisatamaan vievän radan yli. Jos hyppäisi pää edellä, voisi onnistua. Henkiinjäämisen ja neliraajahalvauksen riski on liian suuri. – – näin älyttömästi vaivaa, jotta pääsisin eroon kaikesta säännöllisestä elämässäni. Kaikesta turvallisesta, kaikesta siitä, joka piti minua koossa.

Aamulla pohdin kuinka helpottavaa olisi hävitä maan päältä. Tai ainakin tästä elämästä. Leikittelin ajatuksella – – lähteä kävelemään johonkin suuntaan ja jatkaa niin kauan kunnes jalat eivät enää kantaisi, ja sitten jäädä makaamaan paikkaan johon on kaatunut, hiljaa ja liikkumatta. Olisi helpompaa lähteä kuin alkaa selvitellä elämääni joka on mennyt alati kiristyvään umpisolmuun.

 

Ensimmäiset kappaleet Donna Tarttin kirjasta Jumalat juhlivat öisin, jälkimmäiset Pauliinan päiväkirjasta.

Vaikka yhä päivittäin ajattelen kuolemaa(ni) ja katoamista tästä elämästä, tiedostan eron parin vuoden tai vielä vuodenkin takaiseen. En ole aivan yhtä epätoivoinen tai epävarma. Jonkinlainen kunnioitus itseäni kohtaan on herännyt. Kykenen nykyään nauttimaan olostani yksinkin. Osaan iloita mukavista asioista sen vuoksi, että ne tuntuvat mukavilta minusta (!), ja uskallan jopa tehdä asioita siksi että minä haluan, ilmaista omat mielipiteeni ja toimia niiden mukaan.

Kaikki on kuitenkin vasta alullaan, matkaa on pitkälti edessä. Sairaalloisesta häpeästä olisi päästävä. Se johtaa vain umpikujaan, eikä kukaan ansaitse sellaista tunnetta.

Read Full Post »

Härkää sarvista. Aamulla Lapparissa (heh, vain 10 minuuttia myöhässä… Niin sitä taannoinen varmistelijaperfektionisti on eksynyt uriltaan) kävin ensinnäkin vaa’alla. Painoa on tullut kilon verran edellisestä lisää. Huoh. Ahdistus Lapparia kohtaan on kasvussa: Ensinnäkin mitä ihmettä mä tämän kokoisena siellä enää teen ja toiseksi en kestä pohtia mitä minusta ajatellaan kun olen näin iso ja pehmeä. Hyi. Olisi parempi jättää vaaka kokonaan pois. Onneksi kämppikselläkään ei ole, eikä toivottavasti tulekaan.

Uskaltauduin puhumaan epäilyksistäni viime kesän ahdistusmasennusjaksosta. Entä jos kyse olikin jonkinlaisesta psykoottisuudesta? Ei lääkäri sitä poiskaan sulkenut, mutta viittasi psykologisiin tutkimuksiin jossa ei mainittu taipumuksesta sen kaltaisiin tiloihin. Avauduin myös epäilyksistäni päiväosastojakson suhteen. En nimittäin ole varma pitäisikö se jättää väliin. Tuntuu etten tarvitse sitä. Toisaalta kyllä tiedän etten todellakaan ole päässyt oireistani täysin, mutta silti… Tuntuu turhalta mennä sinne sairaampien joukkoon. Lääkäri toppuutteli ja sanoi suosittelevansa suunnitelmasta kiinnipitämistä, mutta jotenkin mietityttää silti. Kallistunen kuitenkin siihen, että ainakin ensimmäisenä päivänä yritän kyetä paikalle, ja mietin sitten hoitajan kanssa. Toinen (parempi…) hoitajistakin vaan on poissa, joten sekin vaikuttaa asennoitumiseeni ja hyötymiseenikin. Toisaalta jotain kertoo kai sekin että ajatus päiväosastosta ahdistaa jo senkin vuoksi että tunnen olevani niin suuri – siellä. Aina välillä olen päässyt siitä tunteesta jo eroonkin, mutta Lappariin mennessä se alkaa aina, varmasti kalvaa mieltä.

Täytin BDI:n. Sain noin parisenkymmentä pistettä. Olin itse kovin tyytyväinen tulokseen, mutta lääkäri toppuutteli… Eipä kai sillä pistemäärällä syytä olisi iloon, jos aiemmin olisi saanut terveen ihmisen pistemäärän, mutta omassa tapauksessani olen vajaassa parissa vuodessa päässyt 20 pistettä vähemmälle kuin ensimmäisen kerran kyselyä täyttäessäni. Siitä sopii jo iloita, olkoonkin sitten keskivaikean masiksen pisteet plakkarissa.

Lapparista kipitin koululle. Jännitin aivan kybällä… Jos en olisi muistanut entisen tuutor-opskani vähäeleisyyttä, olisin lannistunut tapaamisesta. Aloitan aivan uuden vuosikurssin kanssa alusta, mikä lienee selkein ratkaisu kaikin puolin. Opska pyysi tulemaan juttelemaan vaihtoehdoista mieluummin vähän ennen kuin tuntuu että romahdan, jos siis siltä alkaa tuntua, kuin sitten kun olen jo romuna. Hyvä niin. Ja hyvä että joku tietää tilanteeni. Tammikuun 7. päivä siis jatkuu opin tieni. Huima homma. Toivon totisesti että pystyn ja kykenen.

Hysterian kulttuurihistoriasta kertovan kirjan ohella aloitin lukemaan Donna Tarttin esikoisteosta jälleen kerran. Edellisestä lukemasta on jo kulunut vuosia, ja on jännää lukea sitä nyt kun niin moni asia mielessäni on muuttunut.

Jatkan taas ajantappoa. Yritän saada jotain fiksuakin tänään tehtyä (vaikka aamuisen urakoinnin jälkeen voin olla tyytyväinen tähän päivään jo nyt). Flunssa pukkaa yhä päälle. Nenä on päivä päivältä enemmän tukossa. Illalla oratoriotreenit. En jaksaisi, mutta niinhän sitä makaa kuin petaa. Pois valitus, lainattu olenhan, pantu työlle vain hengittämään, vain helisemään, ain’ laulain työtäs tee ja muita niidenkaltaisia asioita.

(kursiiviteksti Hellaakosken runosta Satakielen ahdistus, otsake Ilonan ja huvinan laulusta Tuntemattomalle)

Read Full Post »