Breathing out, breathing in

Vanhempieni luona ymmärsin että olen lopullisesti aikuinen, kun isä kysyi mielipidettäni viinistä jota eilen illalla nautimme. Viini oli sisilialaista, hintalaatusuhde mielestäni ok kun 3 l maksoi alle 20 euroa ja maku oli… No, juotava. Sopivan mieto seurusteluviiniksi, ei millään tapaa erityinen, mutta sotii tuskin järin monen makuhermoja vastaankaan. Aluksi kotona ahdisti enkä juuri puhunut mitään, mikä mahtoi äitiä huolestuttaa. Ehkä oli kulunut liian vähän aikaa sairaalasta kotiutumisesta jotta olisin osannut olla siellä kuten omassa kodissani. Sain kuitenkin kieleni takaisin ja kykenin keskusteluihinkin lopulta. Muita kuulumisia reissulta: Isä taitaa kasvattaa viiksiä, jos oikein tulkitsin. Äippä on kesyttänyt villikissan joka pyydystettiin kalahaavilla naapurin autotallista. Lujaa siis menee.

Kuten joku ehkä jo huomasikin, luin Riikka Pulkkisen kirjan Raja. Se antoi paljon ajateltavaa, enemmän kuin osasin odottaakaan. Lähinnä pohdin toista sen teemoista, kuolemaa, ja vieläpä omaani. Karua. Myönnän, pohdin taas parvekkeelta hyppäämistä kirjaa lainaten ”äärimmäisenä mahdollisuutena”. Äärimmäisenä, painotan, rauhoittaakseni läheisiä. Mietin ilmalentoa, lyhyttä, ja romantisoin kai kuolemaa, samoin kuin syömishäiriötäkin. Tiedän että olen pitemmällä paranemisprosessissani niin masennuksen kuin syömishäiriönkin suhteen, pitemmällä kuin koskaan aiemmin, mutta samat ajatukset vaan kiertävät kehää koko ajan. Ysillä olin kovalla tohinalla menossa eteenpäin mutta se hävisi johonkin. Arkeen? Tähän kaikkeen mihin sairaalasta katsottuna ulkomaailmassa joutuu keskittymään? Sehän tarkoittaisi että pitäisi mennä takaisin sairaalaan?! No way! Eivätkä ne sitä paitsi ottaisikaan, olenhan jo jokseenkin hyvässä kunnossa, mitä nyt syömishäiriö kummittelee mutta se nyt ei ole mitään uutta. Mietin taas ruokapäiväkirjan aloittamista. Se voi tosin olla liian rankkaa, en tiedä miten jaksan sitä. Tähän saakelin häirään vaan jää roikkumaan…

Alkaa taas ärsyttää kun pyörii samat asiat päässä ympyrää. Kun en edelleenkään tajua miten niin olen vaaraksi itselleni häröineni ja miten niin vahingoitan itseäni. Asian tietäminen ei ole samaa kuin sen käsittäminen. Voihan jummijammi että jaksan höyrytä tästä samasta asiasta kuukaudesta toiseen. Heinäkuussa vielä vannoin että jos vain ahdistus ja masennus helpottavat niin en tarvitse syömishäiriötä mihinkään. Ja kuinkas sitten kävikään? Nyt mahani häiritsee olemistani jatkuvasti ja mietin syömistä ja epäsyömistä, oksentamistakin välillä. Vanhempien luona söin salaa, kun muut jo nukkuivat. Se on kamalaa. Etenkin kun tunnen olevani nyt niin kovin lihava. En pidä tästä yhtään.

Read Full Post »

When she does it she means to

Pitkästä aikaa Eevalla. Paino oli noussut osastohoidon aikana, minkä arvasinkin, olenhan tuntenut itseni isoksi ja lihavaksi. BMI:ni on 19,15. Kuulemma syömishäiriöajatukset helpottuvat tilastollisesti kun BMI ylittää 19,5. Se tarkoittaisi vain kiloa lisää. ”Vain”. Paraskin puhuja. Avauduin siitä että syömiset ovat osastojakson jälkeen menneet heikonlaisesti ja ruoan ajatteluun kuluu kohtuuttomasti aikaa. Silmukka sen sanoi hyvin – mitä siitä jos viihtyy ennemmin joogassa kuin spinningissä, onhan sekin aika pois jääkaapilla notkumisesta.

Eeva oli huolissaan saleilusta. Ettei siitä tulisi suorittamista vaan hauskuus säilyisi. Nii-in… Onhan se jossain määrin suorittamista, piiskaan itseäni jos en saa mentyä sinne, mutta jonkin verran suorittamista on missä tahansa mitä nykyään teen. Mihinpä ei peruslaiskaa ihmistä tarvisi pakottaa. En nauti siivoamisesta, tiskaamisesta, kaupassa käymisestä, se nyt ei ole mikään uutinen, mutten juuri itsestäni huolehtimisestakaan. En juuri mistään. Kai silloin mikä tahansa on suorittamista. Tosin hyvä olo tekemisen jälkeen tulee osittain siitä että sai jotain aikaiseksi, osin itse asian tekemisestä.

Seuraava kerta, viikon kuluttua, on viimeinen Eevalla. Saanen seuraavaksi lääkärikseni apulaisylilääkärin – onneksi. Olin jo pelännyt että joudun sairaalalääkäreiden potilaaksi niin että lääkäri vaihtuisi aina oliko se nyt 4 kuukauden välein. Muodosta nyt siinä sitten hyvä luottamus ja hoitosuhde.

Hoo, epävakausasia oli taas tapetilla! Kuulemma olen edistynyt asian kanssa. Niin että ehkä en kuitenkaan ole epävakaa. Pystyn sitoutumaan aivan eri tavoin hoitooni kuin sanotaan vaikka vuosi sitten, ja muutenkin annan tasaisemman kuvan itsestäni. Myös ysiltä oli tullut viestiä jonka Eeva tulkitsi paljon positiivisemmaksi kuin ykköseltä saamansa taannoin (haha, ihmekös tuo kun ysillä hoitava lääkäri sai lauseensa loppuun ja hänen kanssaan pystyi keskustelemaan, toisin kuin — no, tästähän on puhuttu). Jee. Olen siis kehittynyt ihmisenä. Eevan mukaan masennus saattoi tuoda esiin näitä toisia, epävakaisempia piirteitä minussa voimakkaammin, ja nyt kun masennus on paremmassa jamassa, tulee paremmin esiin se puoli joka jäi näiden piirteiden varjoon aiemmin. Mene tiedä. Jonkinlaista haurasta, varovaista toiveikkuutta on kuitenkin ilmassa, ja se kuuluu masennuksesta toipumisen piikkiin.

Syömisasiat taas… Noh. Pitäisi. Mutta. Pitäisi silti. Mutta kun. Tätä voisi jatkaa loputtomiin. Kummallista miten isoksi tunnen itseni siihen nähden että painoni on noussut ”vain” 2,5 kg osastohoidon aloituksesta. Kummallista miten rankkaa on jatkuvasti ajatella syömistä ja ruokaa, elää ristiriidassa itsensä ja tarpeidensa kanssa. Kummallista miten voimakas ääni on sillä, joka päässäni sanoo lääkärilläkin istuessani että joojoo, mutta kyllä minä pärjään vähemmälläkin, kyllä minä tiedän, kyllä minä pystyn ja kykenen vaikken söisikään.

Read Full Post »

Tuunausta ja tunarointia

Sain vihdoin aikaiseksi laittaa uuden päällisen vanhaan nojatuoliin. Tuoli on Ikean mallia Ektorp Tullsta, jonka päällinen oli siniharmaa ja epämääräisissä laikuissa. Vaan eipä ole enää, Sanna dusaili uuden hienon päällisen. Kyllä nyt kelpaa Maisan ja Vikke-urheilukoiran kumppaneineen.

Sitten se tunarointiosio: Olen pitänyt itseäni keskivertoon nähden suhteellisen rytmitajuisena ja kinesteettisesti lahjakkaana. Jossakin kuitenkin mättää kun jotkut sarjat BodyStep-tunnilla olivat melkein mahdottomia. Jätin suosiolla kädet pois, mutten meinannut pärjätä jalkojenkaan kanssa. Rankkaa oli kuitenkin enemmän fyyysisesti kuin henkisesti. Jäin vaan miettimään että onkohan mulla jonkinlainen hahmotushäirä kun en tiettyjä juttuja oikein meinaa tajuta. Olen sitä kyllä joskus muulloinkin miettinyt, jotkut jutut vaan menee yli hilseen ja saan pohtia niitä megapitkään ennen kuin tajuan mistä on kyse. Oli miten oli, huomenna on lihakset kipeinä. Jäin kyllä tunnin jälkeen vielä toiseksi venyttelemään ja lisäksi sopiva loppuverryttely tuli Maisan lenkistä jota pidensin tarkoituksella tavanomaisesta. Haaveilen ajasta kun en enää tuntisi itseäni niin heikkokuntoiseksi kuin nyt. Ja siitä että oppisin ne #%&#:n koreografiat.

En tiedä kuinka hyvä idea tuo saleilu paranemisen kannalta on. Alkavalla viikolla tulee väkisinkin taukoa pariksi päiväksi kun katoan kaupungista. Ja eihän tässä nyt ole mennytkään kuin pari päivää. Ajatukset vaan karkaavat väkisin tietyille epäterveille teille aina välillä. Hmh. Voihan tämä toisaalta olla hyväksikin. Masennuksen kannalta ainakin. Tänäänkin oli tylsä päivä, mutta steppitunti pelasti sen, tai viimeistään autuaaksi tekevä venyttely. Nyt ramasee mukavasti, mikä on sääli, koska pitäisi mennä parvekkeelle ihailemaan upeaa kuutamoa.

Read Full Post »

Addicted

WordPress oli eilen kaatunut usean tunnin ajan. OMG! Mitä tekee WP-addiktoitunut Pauliina (jolla ei ole elämää) kun ei pääse tuunaamaan blogiaan? Lähtee ulos? Älä naurata. Tuunaa tietysti Facebook-profiiliaan ja latailee uusia toooosiiii kivoja äplikeissoneita sinne. Tuo tuunaaminen on kyllä kummallinen sana. Meni kauan ennen kuin omaksuin sen käytön, aluksi se jopa ärsytti. Tuunata. Vähän kuin duunata mutta ei sitten kuitenkaan. Jos joku tietää sanan alkuperän niin sopii valistaa sivistymätöntä.

Mitähän teen talvella kun en voi pitää partsin ovea jatkuvasti auki? Jotenkin kaikki ulkoa kuuluvat äänet pitävät paremmin tässä maailmassa kiinni. Sitä on ikään kuin enemmän elossa, enemmän osallisena maailmaan. Vähemmän yksin kai, myös. Yksin maailmassa, en tarkoita yksin konkreettisesti. Keinotekoista turvallisuudentunnetta jota saa toisten kaltaistensa elämisen äänistä vaikka oikeasti onkin yksin, oikeasti jokainen on.

Minulla on paljon tekemistä, mikä on ahdistavaa. Tarkoitan sellaisia käytännön tekemisiä kuten imurointi, vaatekaapin siivoaminen, tavaroiden järjestely ynnä muuta. Eniten ahdistaa että tavaroitani on yhä A:n luona ja tunnen olevani täysin kyvytön hakemaan niitä, aivan kuin olisin kasvattanut kuvitteelliset peukalot kämmeniini (vaikeuttaisivat muuten pianonsoittoa jos eivät olisi kuvitteellisia. Ihan kuin sen olisi jotain väliä, en ole soittanut viikkoihin). Tavallaan toki olenkin kyvytön, eihän minulla ole autoa ja tavaroita on kuitenkin enemmän kuin saisin kerralla tai muutamallakaan kannettua, mutta tuntuu täysin utopistiselta että saisin kamppeitani sieltä pois ennen kuin aivan viime hädässä. No joo, olenhan vasta tällä viikolla päässyt sairaalasta ja kesällä olin siinä kunnossa etten vain pystynyt mihinkään, loppuvaiheessa puhumaankaan. Huh, pitäisi olla kai vain tyytyväinen siihen että sen suhteen asiat ovat hetkeksi paremmin. Kuitenkin. Isä sanoi joskus että tekemätön työ rasittaa eniten. Oikeassa oli.

Taidan viettää ”hetkisen” blogini ulkoasun tuunaamisessa. Katsotaan sitten myöhemmin. Jos ehdin siivota ennen salia. Onhan tässä jotain prioriteetteja oltava.

Read Full Post »

Ars gratia artis

Kannoin eilen kameraa mukanani koko illan, mutta en ottanut yhtäkään kuvaa. Olin hieman pettynyt Strange Fruit -ryhmän esitykseen, jota seurasin yhdessä noin 30000 muun kanssa klo 22. Juhlat jatkuivat privaatteina kotona, jonne kävelimme Korjaamon kautta (olo oli sen verran rikki että koin tarvitsevani kossukarpalon). Naapureiden iloksi ryystimme vielä Pepsi Max -drinkkejä partsilla myöhään yöhön, sekä pelasimme pullonpyöritystä keittiössä. Kuka juuri paheksuikaan Taiteiden yön muuttumista toiseksi vapuksi…

Kävin salilla! En tosin osallistunut kuin 30 min coreen, mutta kävin kuitenkin. Oli huippua että törmäsin myös Yoshimiin. Tuli hyvä olo ja tunsin itseni ryhdikkääksi kun kävelin ruokakauppaan Esportilta. Kävin myös J:n luona, jossa katselimme valokuvia. Virtuaalimaailmassa onkin vierähtänyt loppuaika, lähinnä Facebookissa joka on varsinainen aikasyöppö.

Nautin siitä että alkaa olla viileämpää. Ulkona mollottaa upean värinen kuu. Yöt ovat pidentyneet kuin varkain. Eilinen hauskanpito kostautui lievänä ahdistuksenpelkona ja epämiellyttävänä tunteena mutta selviän toistaiseksi. Yö on kaunista ja turvallista aikaa.

Read Full Post »